Uteliaisuuden henki

Julkaistu aikaisemmin 6.3.2010.

---

Pyhän Efraim Syyrialaisen suomenkielisessä paastorukouksessa anomme:

”… estä minusta laiskuuden, velttouden ja turhanpuhumisen henki.”

Laiskuus ja velttous ovat läheistä sukua, joten niitä varten ei olisi tarvittu kahta ilmaisua. Mistä lienee ’velttous’ suomennokseen tullut, sillä alkutekstissä todellakin puhutaan velttouden sijaan jostakin ihan muusta. Kreikan sana ’periergia’ tarkoittaa päinvastoin erittäin innokasta puuhailua – toisten ihmisten asioiden parissa! Sanalla sanoen uteliaisuutta. Ei ole mikään ihme, että Efraim Syyrialainen panee meidät pyytämään vapautusta uteliaisuudesta. Uteliaisuus johtaa juoruiluun, tuomitsemiseen, mielenhajaannukseen. Utelias myös kärsii kovasti, jos hän ei saa tietoonsa kaikkea mahdollista ja tuntee tulevansa syrjäytetyksi. Uteliaisuudesta luopuminen on todella hyvää käytännön elämän paastokilvoitusta. Voi harjoitella sitä, että rajoittuu omiin asioihinsa, ja hillitsee kielensä, kun sille nousee toisten asioita utelevia kysymyksiä. Uteliaisuudesta vapautuminen on elinehto sisäisen rauhan saamiseksi.

Muita kyseenalaisia käännöksiä jumalanpalveluskirjoissamme on esirukous vankien vapautumisen puolesta, mikä toistuu ektenioissa hyvin usein. Minultakin on kysytty, tahdommeko todella rikoksista tuomittujen vankien vapaaksi päästämistä. Alkutekstissä tässä on sana, joka tarkoittaa nimenomaan ja pelkästään sotavankeja (aikhmalotos). Entisinä aikoina sodissa ja kahakoissa otettiin kuten nykyisinkin sotavankeja. Lisäksi myös valloitettujen alueiden siviiliväestöä vietiin sotavankeina myytäväksi orjamarkkinoille. Huoli näistä sotavangeista ja heidän kohtalostaan oli pysyvä. Kirkko osallistui heidän kärsimyksiinsä rukoilemalla jatkuvasti heidän puolestaan. Myös käytännön toimiin ryhdyttiin keräämällä varoja heidän lunastamisekseen. Lisäksi yksityiset varakkaat kristityt ostivat heitä vapaiksi orjamarkkinoilta. Rikosvangit (fylakismenos) ovat aivan eri asia.

Mitä suomennokselle pitäisi sitten tehdä? Yksi mahdollisuus on, että käännettäisiin todella ’sotavangit’. Onhan heitä edelleen eri puolilla maailmaa, vaikka meille käsite on tällä hetkellä kaukainen. Toinen mahdollisuus on, että anomus jätetään pois. Kolmas mahdollisuus on, että asialle annetaan kuvaannollinen hengellinen merkitys, esimerkiksi ”rukoilkaamme vapautusta himojen ja paheiden vankeudesta” tai muuta vastaavaa.

Vangeista onkin helppo siirtyä rikoksiin. Jumalanpalveluskirjoissamme käytetään luvattoman paljon sanaa ’rikos’. Suomalainen ymmärtää rikoksen tekona, josta joutuu oikeuteen ja saa tuomion. Ei ihme, että yksi talkoolaisemme Lintulassa totesi kerran palveluksen jälkeen: ”En nyt sano olevani mikään hyvä ihminen, mutta en minä sentään rikoksia ole tehnyt!” Jo alkurukouksissa sanotaan ”anna anteeksi rikoksemme” – alkutekstissä on ’laittomuutemme’, jonka voi helpommin ymmärtää nimenomaan Jumalan lain rikkomiseksi. Useimmat ’rikokseksi’ käännetyt sanat voisi muuttaa ’rikkomukseksi’, ’hairahdukseksi’, ’lankeemukseksi’ riippuen siitä, mikä alkutekstin ilmaisu on kyseessä.

Kun jumalanpalvelustekstejä käännetään lisää, korjataan tai uudistetaan, näihin kolmeen sanaan pitäisi kiinnittää erityisesti huomiota.

äiti Kristoduli

Optinan isien rukous Jeesuksen rukouksen lahjan saamiseksi

Julkaistu aiemmin Suuren paaston aikaan 10.3.2009.

---

Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika!

Enkelit ja ihmiset kumartavat Sinun pyhää Nimeäsi. Helvetin voimat vapisevat sen edessä. Sinun Nimesi on varma ase, joka karkottaa kaikki vastustajat. Sinun Nimesi polttaa pois synnit ja himot. Sinun Nimesi antaa voiman askeettisiin kilvoituksiin, kokoaa hajaantuneen mielemme ja rikastuttaa meidät hyveillä täyttäessämme Sinun käskyjäsi. Sinun Nimesi tekee ihmeitä ja yhdistää meidät Sinun kanssasi, suo meille rauhan ja ilon Pyhässä Hengessä ja taivasten valtakunnan tulevassa elämässä.

Sen vuoksi minä, ansioton palvelijasi, rukoilen Sinua: karkota meistä hengellinen tietämättömyys, valaise meidät Jumalallisen Totuuden tuntemisella ja opeta meitä lakkaamatta toistamaan tätä rukousta keskittyneinä, nöyrästi, katuvaisina ja murtunein mielin, sekä mielellämme että sydämellämme. ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”.

Sinä, Herra, olet puhtaimmilla huulillasi sanonut: ”Mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen.” (Joh.14:13) Pyhän Äitisi, pyhän….. (voit mainita kenet tai keitä pyhiä haluat) ja pyhien isiemme esirukousten tähden minä pyydän Sinun Nimessäsi, että antaisit minulle pyhimmän ja kaikkivoivan Nimesi rukouksen. Kuule pyyntöni, Sinä joka olet luvannut kuulla kaikkia niitä, jotka totuudessa kutsuvat Sinua avukseen.

Sillä Sinun on armo ja pelastus ja Sinä voit antaa rukouksen niille, jotka rukoilevat Sinun kunniaasi, yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa.

Aamen.

---
Tässäpä hyvä rukous näin paaston aikana ja muulloinkin!

äiti Kristoduli

Tehdään dokumentti!

Tämän artikkelin ja eräiden muiden ortodoksisissa lehdissä olleiden artikkelien seurauksena syntyi kirja: "Kuinka minusta tuli ortodoksi" (Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari / Maahenki Oy, 2010, ISBN 978-952-5870-15-2)
Tämä blogiartikkeli julkaistiin alkuperäisessa vanhassa bogissa Ortodoksi.netin sivuilla alkuaan 17.2.2009.

---

Vuonna 2010 ilmestyneen kirjan kansi.

Taas viime vuonna muutama sata ihmistä on liittynyt kirkkoomme. Tervetuloa! Näin on jatkunut jo useampia vuosikymmeniä. Kirkkomme on ymmärretty vuosituhantisten kristillisten perinteiden kantajaksi, jota eivät opilliset ja käytännölliset mullistukset ole ravistelleet. Sen jumalanpalvelusten kauneus koskettaa yhä uusia ihmisiä. Kirkkovuoden rytmi antaa sisältöä ja vaihtelua koko vuodeksi. Syvälliset hengelliseen elämään opastavat kirjat, joita nykyisin on jo runsain määrin saatavilla suomeksikin, ovat olleet löytöjä monelle. Oma rippi-isä tuo turvaa ja vakautta elämään. Edesmenneiden kilvoittelijoiden, kirkkomme pyhien ihmisten esimerkki innostaa. Emme ole yksin, vaan pyhien joukko on ympärillämme.

Voimmekin sanoa, että ortodoksisen kirkon todellinen olemus on viime vuosikymmenenä paljastunut täällä Suomessa, kun vuosisataiset ennakkoluulot ovat väistyneet. Tämä ei ole tapahtunut itsestään vaan monet ovat tehneet työtä sen eteen. Heistä on ennen kaikkea mainittava arkkipiispa Paavali. Kaukana on se sodanjälkeinen aika, jolloin pappeja työllistivät lähinnä hautajaiset – kasteita oli vain harvoin. Yksikin kirkkoherra kertoi, että yhtenä vuonna seurakunnassa oli yksi ainoa kaste ja siinäkin kastettava oli hänen oma tyttärensä. Kun itse lukiolaisena liityin 60-luvun alkupuolella ortodoksiseen kirkkoon, minulla oli täysi työ saada kirkkoherra ymmärtämään, että olin tullut liittymään enkä eroamaan! Niin harvinaista se siihen aikaan vielä oli.

Nyt kun meitä liittyneitä on jo tuhansia, mieleeni tuli, että meidän pitäisi saada aikaan dokumentti kirkkoon liittymisestä. Eikä se muuta ole kuin että itse kukin kerromme omasta tiestämme ortodoksiseen kirkkoon. Olen esittänyt vetoomuksen asiasta kirkollisiin lehtiimme. Melkoisesti vastauksia on jo tullut, mutta lisää mahtuu. Jokainen tarina on erilainen ja jokainen tarina on ihastuttava! Mistä tie itse kunkin kohdalla alkoi ja kuinka lopullinen päätös syntyi. Ne tarinat on saatava talteen. Kirjoita sinäkin, jos olet kirkkoon liittynyt. Palaaminen oman ortodoksisuuden auvoisiin alkuaikoihin antaa epäilemättä myös innoitusta alkavaan paastonaikaan.

Suurenmoista suurta paastoa.


äiti Kristoduli

Lintulan luostari, 79830 Palokki
e-mail: nunna.kristoduli(at)ort.fi

Huutakaa Jeesuksen rukousta

Julkaistu aikanaan 28.1.2009

---

Huutakaa Jeesuksen rukousta keskeytyksettä. Siunattua alkua! Älköön rukous jättäkö teitä tai ennemminkin: älkää te jättäkö sitä. Se on sielun elämä, sydämen hengitys, tuoksuva kevät. Se luo hengellisen kevään sieluun, joka pakottaa itseään sitä lausumaan.

Pakottakaa itseänne Jeesuksen rukoukseen. Siitä tulee teille kaikki: ruoka ja juoma ja vaatetus ja valo ja lohtu ja hengellinen elämä. Kaikki tulee sille, joka omistaa tämän rukouksen. Ilman sitä sielussa oleva tyhjyys ei täyty.

Haluatteko rakastaa Kristusta? Kaivatkaa aina lausua Jeesuksen rukousta ja omaksukaa nöyryys. Silloin saatte tuntea, että Jumalan valtakunta on teissä. Älkää salliko pahojen ajatusten pitää itseänne vallassaan, vaan karkottakaa ne heti Jeesuksen rukouksella. Oi tämä rukous, mitä ihmeitä se saakaan aikaan! huutakaa Jeesuksen rukousta ja suojelusenkeli lähettää teille hengellisen tuoksun. Enkelit iloitsevat suuresti, kun ihminen rukoilee suloisimman Jeesuksen nimen rukousta. Jeesus olkoon sielujenne nautinto.

Jos meitä alkaa vaivata haluttomuus, velttous tai masennus, rukoilkaamme pelossa, vaivaa nähden ja mieli valvovana, ja Jumalan armosta lohdutuksen ja ilon ihme kohtaa meitä heti.

(Amerikan isä Efraimin opetuksia)

Suomentanut
äiti Kristoduli

Jeesuksen nimen juhla

Julkaistu aikanaan 2.1.2009.

---

Uuden vuoden päivänä vietimme Jeesus-lapsen ympärileikkauksen juhlaa. Se oli tilaisuus, jolloin hänelle juutalaisen tavan mukaan annettiin myös nimi. Jumalan enkeli oli käskenyt Joosefia antamaan lapselle nimen Jeesus, mikä tarkoittaa ”pelastusta”. Nimeen sisältyy jo se tehtävä, mitä varten ikuinen Jumala ja maailmankaikkeuden Luoja tuli maan päälle ihmiseksi.

Tammikuun Synaksarionissa sanotaan näin:

”Herran ympärileikkauksen juhla onkin samalla Jeesuksen pyhän nimen ja Jeesuksen rukouksen juhla. Kutsumalla Herran nimeä avuksemme teemme Pelastajamme ja Vapahtajamme mystisesti läsnä olevaksi voittoisassa voimassaan. Pyhä Paavali kirjoittaa: ’Jumala on korottanut Hänet yli kaiken ja antanut Hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla ja jokaisen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra.’(Fil 2:9-11)

Pyhissä kirjoituksissa ja pyhien elämäkerroissa on loputtomasti esimerkkejä siitä, kuinka Jeesuksen nimessä tapahtuu ihmeitä, kun sitä uskossa avuksi huudetaan. Riivaajat, sairauden ja kuoleman voimat pakenevat Hänen jumaluutensa tulen polttoa. Hän itse lupasi: ’Mitä ikinä te pyydätte minun nimessäsi, sen minä teen.’ (Joh.14:13) Jeesuksen nimessä on voima ja valta ja se on kristittyjen kallein aarre. Ortodoksiset kristityt ovat tämän eläväksitekevän nimen todistajia, ja siksi heidän tulisikin tehdä kaikki tekonsa Jeesuksen nimessä kiittäen Isää Jumalaa Hänen kauttaan. (Kol.3:17).

Jeesuksen nimen voima muuttaa ja kirkastaa ihmisolemuksen. Kun toistamme jokaisella henkäyksellämme ja jokaisessa tilanteessa Jeesuksen nimeä ja rukousta ’Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä’, Herran persoona täyttää ajatuksemme, innoittaa käytöstämme ja puhdistaa himomme. Jeesuksen suloisen nimen avulla saamme Pyhän Hengen armon. Vähä vähältä Jeesus löytää asuinsijaa sydämessämme, niin että Hänen hahmonsa jumalallinen valo alkaa loistaa miessä.” (Synaksarion, Tammikuu s. 23-24)

Siunauksellista Uutta Vuotta Herran Jeesuksen Kristuksen pelastavan nimen suojassa,

tv. äiti Kristoduli

Jeesuksen rukous ja pelastus

Julkaistu aikanaan 9.12.2008.

---

Arkkipiispa Paavali kirjoitti vielä pappismunkkina ollessaan Jeesuksen rukouksen suhteesta ihmisen pelastumiseen vuoden 1952 Aamun Koiton numerossa 21 seuraavasti:

"Niin sinäkin, Jeesuksen rukouksen harrastaja, alat kohta havaita itsessäsi parantumisen merkkejä. Sinä huomaat, että entistä suuremmalla halulla asetut rukoilemaan. Huomaat, että sinussa on entistä enemmän voimaa pidättää kielesi lausumasta pahaa tai turhaa. Pahat ajatukset, jota et ennen kyennyt karkottamaan tajunnastasi, nyt häviävät heti, kun alat kutsua avuksesi Jeesuksen nimeä.— Sinä pakenet elämän korskaa ja hälyä voidaksesi yhä enemmän hiljentyä sydämen rukoukseen. Ja ihmeeksesi huomaat, että niistä pahoista tai turhista tottumuksista, josta ennen et ajatellutkaan voivasi päästä koskaan eroon, nyt ikään kun vaivatta vieraannut. Kirkossa seistessäsi ajatuksesi harhailivat ennen kaikissa maailman asioissa ja sinä kärsimättömästi odotit jumalanpalveluksen päättymistä. Mutta nyt toistaessasi sydämessäsi Jeesuksen rukousta ja saaden jumalanpalveluksen veisuista ja rukouksista ikään öljyä tuohon sydämessäsi tuikkivaan rukouksen liekkiin sinusta tuntuu kuin jumalanpalvelukset olisivat tulleet liiankin lyhyiksi. Ja kaikki tuo ei ole lähtöisin sinusta, vaan se on Kristus-viinipuusta virtaavaa elämännestettä. — Tämä on pelastusta, ei muodollista vanhurskaaksi julistamista, vaan todellista vanhan ihmisen poispanemista tekoineen ja himoineen ja uuteen hengelliseen ihmiseen pukeutumista. Tässä todella tapahtuu, että jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä pelastuu."

Jeesuksen rukous muuttaa meitä ja antaa meille voimaa rakkauden tekoihin.

Jeesuksen rukouksen vaikutus käytännön elämässä

Eräs henkilö kertoi rukouksen vaikutuksesta. Hän matkusti näinä päivinä Helsingin metrossa ja osui keskelle kikattavaa tyttölaumaa. Seuraavalla pysäkillä kyytiin nousi vahvasti humaltunut mies, jonka kielenkäyttö oli sen mukaista. Tuo henkilö alkoi mielessään toistella Jeesuksen rukousta edes katsomatta häirikköihin. Ja kuinka ollakaan, koko metrovaunu hiljeni ja tuli pitkiä täydellisen hiljaisuuden jaksoja.


äiti Kristoduli

Artikkeli liittyy kokonaisuuteen, joka löytyy Jeesuksen rukouksen harrastajien omasta Internetportaalista tästä blogista:

-> Jeesuksen rukouksen harrastajien Internetsivut

Suurin onni

Julkaistu aikanaan 9.12.2008

---

Jeesuksen rukous on suurin onni, mikä ihmisellä voi olla maan päällä. Se on lakkaamatonta yhteyttä Jumalaan. Ei ole elävämpää toimintaa, tuottavampaa kylvöä, parempaa kulkuneuvoa taivaaseen kuin Jeesuksen rukous, erittäinkin kun sitä harjoitetaan sitkeästi eli kun se alkaa omalla voimillaan vaikuttaa elämässämme ja siitä tulee jatkuva. — Alussa joudun kylväessäni näkemään vaivaa, mutta sen jälkeen maa tuottaa sadon aivan itsestään (Mark.4:28). Pyhä Henki ottaa tehtäväkseen lausua Jeesuksen rukousta sydämessäni. — Silloin koko tilani on Jeesuksesta. Se mitä tulee sisimmästäni, ajatukseni, päätökseni, tietämiseni, mielipiteeni, on Jeesuksesta, Hän panee ne versomaan sisältäni. Hän elää ja hallitsee olemuksessani. Siksi käteni, jalkani, sydämeni, silmäni – ne kaikki tiukkuvat Kristusta. (Arkkimandriitta Emilianos: ”Logoi peri nepseos” s. 106-108.)

Aloitamme Jeesuksen rukouksen harjoittamisen vaatimattomasti lausumalla näitä muutamia sanoja: ”Herra Jeesus Kristus, armahda minua syntistä.” Älä kuvittele, että jonkin hengellisemmän tilan toivossa, jonka tahdot heti saavuttaa, voit luopua tästä nöyrästä tehtävästä. Se ei käy, sinun on vain toistettava jatkuvasti Jeesuksen rukousta. Voi olla, ettet tunne mitään, voi olla että sinua alkaa nukuttaa, vaivut uneen, mutta älä jätä tätä tehtävääsi. Parempaa apua kuin Jeesuksen rukous et löydä koko elämässäsi, sillä Jeesuksen nimen avuksi kutsuminen ja käyttö antavat sinulle Hänen energiansa.

Kun olemme iloisia ja rauhallisia eli pyrimme säilyttämään ilon ja rauha, mikä on suuressa määrin meille mahdollista, välttämällä vahingollisia asioita, silloin Kristus tulee rukouksessa sydämeemme. Jumala ei tahdo vaikerrusta ja valittelua, Hän tahtoo iloa ja rauhaa ja ylistystä. Ei Hän pyydä niitä itselleen, sillä Hän ei tarvitse mitään vaan meidän parhaaksemme. Silloin myös Jeesuksen rukous sujuu ja vietämme sisäisiä juhlia. (Arkkimandriitta Emilianos: ”Logoi peri nepseos” s. 316-317, yhteenveto)

äiti Kristoduli Artikkeli liittyy kokonaisuuteen, joka löytyy Jeesuksen rukouksen harrastajien omasta Internetportaalista tästä blogista:

-> Jeesuksen rukouksen harrastajien Internetsivut

Mitä nykyihminen etsii ja mitä haluaa papilta

Julkaistu aikanaan 26.9.2012

---

(Esitelmä papiston päivillä Joensuussa 25.9.2012.)

---

Ihmisen perusluonne ja tarpeet ovat samat halki vuosisatojen. Ihminen kaipaa rakkautta, huomioonottamista, myötätuntoa, mutta myös rajoja elämäänsä. Meidän pahimmat viholliset ovat omat huonot taipumuksemme, jotka valtaan päästyään tuhoavat elämämme niin täällä ajassa kuin ikuisuudessakin. Tarvitsemme pappeja pyhityksen tuojiksi ja rajojen panijoiksi omaan elämäämme sekä innoittaviksi esikuviksi.

Jumalanpalvelusten toimittaminen

Ortodoksipappien toiminnalla on kaksi eri puolta. Pappi on seurakunnan toimintojen johtaja ja koordinoija. Tärkeimmät toimitukset ovat jumalanpalvelukset. Pappi vastaa jumalanpalveluksista ja muista pyhistä toimituksista ja välittää intonsa myös seurakuntalaisiin. Kun pappi on innostunut, hän ei kiirehdi, ei lyhentele palveluksia tarpeettomasti. Kun pappi puhuu hehkuvalla rakkaudella kirkkomme todella suurenmoisista jumalanpalveluksista, pyrkii tuomaan esiin niin uutta kuin vanhaakin kirkkomme äärettömän rikkaasta jumalanpalvelusperinteestä, hän sytyttää kipinän myös seurakuntalaisten sydämeen. Papin harras ja keskittynyt olemus, joka heijastaa vilpitöntä rakkautta jumalanpalveluksiin, vaikuttaa kirkkokansaankin. Ortodoksipapin ei tarvitse sooloilla muuta kuin omat saarnansa, itse palvelukset ovat hänellä valmiina. Ne ovat täynnä rukousta, dogmaattista opetusta, pyhien antamia esikuvia. Pappien tulee vain ensin itse hurmaantua tämän hengellisen pitopöydän ihanista antimista ja sitten välittää ne muillekin mahdollisimman kauniisti tarjoiltuna - luonnollisesti yhteystyössä tärkeimmän työtoverinsa kanttorin kanssa. Uskon, että antaumuksella palveluksia toimittava pappi innostaa myös laulutaitoisia seurakuntalaisia lisäämään palvelusten hartautta ja kauneutta liittymällä kirkkokuoroon.

Pyhäköstä huolta pitäminen

Pappien tehtävänä on myös omalla esimerkillään välittää rakkautta oman seurakunnan pyhäkköön. Ektenioissa rukoillaan ”tämän pyhän huoneen rakentajien ja kaunistajien puolesta”, joiden esikuvana pitäisi papin itsensä olla. Jos pappi itse rakastaa sitä kirkkoa, jossa hän palvelee, hän innostaa myös kaittavansa huolehtimaan siitä ja kaunistamaan sitä. Monessa seurakunnassa tiistaiseura on huolehtinut tekstiileistä, ikonimaalauspiiri uusien ikonien hankkimisesta. Jotkut seurakuntalaiset tuovat kirkkoon kukkia. Näin rakkaus Jumalan huonetta kohtaan ilmenee monin tavoin, ja papin tulee arvostaa näitä tehtäviä ja niiden suorittajia.

Tässä tuli muuten mieleeni anekdootti, jonka kuulin kerran ollessani hiippakuntamme piispantalossa, kun olin vielä Kreikassa. Siellä oli yksi vähän hämmentynyt pappismies. Hän oli kouluttanut tulevia kyläpappeja. Kun hän sitten noin vuoden pituisen kurssin päätyttyä oli pannut heidät kirjoittamaan aineen aiheesta, mikä on tärkeintä papin elämässä, kaikki paitsi yksi olivat kirjoittaneet: ”kirkon puhtaana pitäminen”. Vain yksi oli mennyt asian ytimeen eli kirjoittanut, että tärkeintä on ihmisten pelastukseen johdattaminen. Kouluttajapappi tuumi, että taisi tulla koulutuksessa vähän liikaa korostetuksi huolenpitoa kirkkorakennuksesta! Mutta sekin on todella tärkeä asia. Papin pitää iloita kirkostaan ja innostua sen kaunistamisesta. Näin hän antaa hyvän esimerkin koko seurakunnalle.

Sielunhoito

Keskeinen osa papin kutsumusta on toimia sielunhoitajana. Tämä korostuu kirkossamme, jossa asiaan kuuluu, että jokaisella on oma rippi-isä, joka luonnollisesti useimmiten vaikkakaan ei välttämättä aina on oman seurakunnan pappi.

Koska kaikki seurakuntapapit toimivat rippi-isinä, olisi enemmän kuin suotavaa, että papit löytäisivät oman pysyvän toimintapaikkansa nopeasti. Monesti olen kuullut rippilasten valittavan, että rippi-isä siirtyi papin virkaan johonkin toiseen seurakuntaan pitkän matkan päähän, jopa toiselle puolelle Suomea. Se saattaa olla suuri katastrofi esimerkiksi hiljattain kirkkoon liittyneelle. Oma rippi-isä on monelle hyvin tärkeä henkilö, ja jotkut jopa tekevät pitkiä matkoja rippi-isänsä uuteen toimipaikkaan mieluummin kuin vaihtavat rippi-isää. Tietysti nuori pappi voi kokeilla eri seurakuntia tai muita tehtäviä kirkossa mutta ei loppumattomiin. Johonkin on asetuttava, on todella tultava jonkin seurakunnan isäksi. Ja niin kuin hyvä perheenisä pysyy perheensä luona, niin ei myös hyvä pappi hylkää laumaansa.

Papilta odotetaan todellista myötätuntoa. Rippi-lapsi ei koskaan unohda esimerkiksi sitä, että rippi-isä itki ja rukoili yhdessä hänen kanssaan elämänkolhuissa. Pappien ei suinkaan tarvitse olla joitakin kaikki ongelmat ratkaisevia automaatteja vaan isällisiä kanssakulkijoita. Vaikeuksissa näkyy rippi-isän aitous. Rippi-isän ei pitäisi aina jäädä odottamaan yhteydenottoa rippilapsen taholta, joka saattaa olla niin ongelmiensa puristuksessa, ettei jaksa itse tehdä aloitetta tapaamiseen. Jos rippi-isä tuollaisessa tilanteessa soittaa hänelle ja kysyy mitä kuuluu, se lämmittää hänen sydäntään niin, ettei hän unohda sitä koskaan. Puhelin on nykyisin rippi-isälle tärkeä työväline! Isä Paisioskin sanoi aikoinaan, että jos hän olisi ollut pappi, hän olisi käyttänyt tietyn ajan päivästä puheluihin niille seurakuntalaisille, joilla hän tiesi olevan ongelmia. Eikä sähköpostiakaan pidä aliarvioida, vaikka siinä ei synnykään henkilökohtaista yhteyttä.

Samalla tavoin kuin kuulostellaan omien biologisten lasten perään, on rippi-isän syytä käydä läpi hengellisiä lapsiaan ja heidän tilanteitaan miettien, kuka heistä saattaisi tarvita apua ristinsä kantamiseen. Kirkossamme on rukouspalveluksia moneen asiaan ja onnettomuuteen ja niiden pohjalta tai omin sanoinkin voi rukoilla yhdessä rippilapsensa kanssa ratkaisua hänen vaikeuksiinsa ja hänelle itselleen voimaa ja anteeksiantoa.

Yksi papin erittäin tärkeä tehtävä on lohduttaminen. Oman itsen tai läheisen sairastuminen, läheisen ihmisen kuolema, työpaikan menetys – ne ovat tilanteita, jolloin ihminen kaipaa toisen ihmisen läsnäoloa. Olen huomannut, että meillä Suomessa jätetään joskus ihmiset muka hienotunteisuudesta ”suremaan rauhassa” – tämä ns. ”rauha” voi merkitä sitä, että raskaan menetyksen murtama ihminen jättää syömättä, ei ota lääkkeitään, muuttuu itsekin kuin haamuksi. Tiedän ainakin yhden tapauksen – ortodoksin -, jonka kohdalla kävi näin. Henkiin hän sentään jäi. Raskaasti surevaa on uhkaamassa myös itsemurhan vaara. Jollei pappi itse ehdi tai pääse surevan luo, niin hän voi delegoida asioita hengellisille lapsilleen – antaa siis vaikkapa jollekin rippilapselleen, joka on esimerkiksi jo eläkkeellä tai hänellä on muuten aikaa ja joka on henkilönä sopiva, tehtäväksi huolehtia ja lohduttaa murehtivaa ihmistä.

Näin tehdään Kreikassa. Siellä rippi-isinä toimivilla papilla, joita Suomessa käytännössä ovat kaikki papit, on yleensä oma hengellisten lastensa piiri, joka muodostaa suuren hengellisen perheen. Rippi-isillä on tapana tutustuttaa rippilapsensa toisiinsa – esim. siinä luostarissa, missä itse olin Kreikassa, yksi rippi-isä käydessään luostarissa toimittamassa liturgiaa saattoi kutsua sinne myös hengelliset lapsensa, jotka sitten kokoontuivat luostarin tiloissa liturgian jälkeen. Mukana oli kokonaisia perheitä, jolloin myös lapset tutustuivat keskenään. Athosvuoren isä Efraimilla on myös tällainen suuri hengellinen perhe, jonka jäseniä hän on ottanut mukaansa Suomen matkoilleen ja johon kuuluu myös suomalaisia huolimatta siitä, että isä Efraim ei osaa muuta kieltä kuin kreikkaa. Isä Efraimin hengellisen perheen olemassa olo ilmenee mm. Hannu Pöyhösen järjestämillä Kreikan matkoilla vaikkapa siten, että suomalaispyhiinvaeltajia odottaa usein kestitys milloin missäkin, kun isä Efraimin rippilapset panevat parastaan. Tällä tavoin myös yksinäiset ihmiset tuntevat kuuluvansa suureen perheeseen eikä heitä jätetä oman onnensa nojaan. Uskon, että varsinkin nyt Kreikan pahan taloudellisen ahdingon aikana nämä rippi-isien ympärille muodostuneet hengelliset suurperheet ovat todella tärkeitä turvatekijöitä.

Tämä mahdollistaa myös sen, ettei pappi ole vain omien voimiensa varassa. Tarpeen vaatiessa hänellä on käytettävissään suuri joukko ihmisiä, jotka ovat auliita auttamaan. Tämä aulius johtuu siitä, että he ovat ensin itse saaneet rippi-isältä sellaista apua, mistä he ovat ikuisesti kiitollisia, kuten näiden Suomessa käyneiden isä Efraimin rippilasten kanssa keskustellessani olen ymmärtänyt.

Meidän jäsenmäärältään pienessä kirkossamme tällaisten hengellisten suurperheiden muodostuminen olisi mielestäni tosi tärkeää. Onhan meillä luonnollisesti suuret määrät kaikenlaista toimintaa ja ennen kaikkea kirkkokahvit, joissa ihmiset tutustuvat toisiinsa, mutta toimintapiirit seurakunnissa ovat yleensä jokaiselle ikäryhmälle erikseen joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta (ikonimaalauspiirit). Siinä on jotakin karsinoivaa. Käytännössähän esimerkiksi kaduilla ja kaupoissa ja busseissa on kaikenikäisiä ihmisiä yhtä aikaa. Nämä Kreikan rippi-isiä ympäröivät piirit vahvistavat eri-ikäisten ihmisten hengellistä ystävyyttä ja toistensa tukemista, ja laivan kapteenina on tuo pappi, joka tuntee jokaisen heistä ja tietää mitä itse kukin tarvitsee. Pappi ei voi itse revetä joka suuntaan, mutta hän voi lähettää hengellisiä lapsiaan, jotka hän siis tuntee hyvin, sairaan tai surevan luo tai ystäväksi yksinäiselle.

Meidän on muistettava, ettei yhteiskunta ole enää kristillinen niin kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Kristittyjen on liityttävä yhteen. Tarvitsemme toistemme tukea. Lapset tarvitsevat ystävikseen toisia kristittyjä ortodoksisia lapsia. Kreikassa, vaikka se on ortodoksinen maa, tästä puhuttiin jo parikymmentä vuotta sitten. Kerran me nunnat jopa olimme muutaman päivän merenrannalla hehkuvaa hellettä paossa sellaisella alueella, jonne kesäasuntoja olivat rakentaneet pääasiallisesti saman rippi-isän hengelliset lapset. Hän oli suositellut paikkaa heille, niin että heillä olisi siellä samanhenkistä seuraa.

Nyt kun meille on tullut ja tulee yhä enenemässä määrin ortodokseja ulkomailta, Venäjältä ja muualta – varmaan Kreikastakin yhä enemmän - , rippi-isät ovat saaneet sopeutua erilaisiin rooliodotuksiin kuin täällä Suomessa. Kreikassa ja Venäjällä rippi-isä ymmärretään isällisenä hahmona, joka voi välillä huokailla ja heristää sormeaan tyyliin: ”Voi, voi, mihin olet taas itsesi sotkenut!” Se koetaan isällisenä välittämisenä ja rakkautena, joka siinä on todellakin takana noissa maissa. Rippi-isät eivät kaunistele asioita. He tuntevat myötätuntoa hairahtunutta kohtaan ja tahtovat auttaa ja neuvoa parannukseen. Ihmiset haluavat, että heille annetaan ihan kunnon neuvoja, tarpeen vaatiessa epitimioita eli katumusharjoituksia, jotka he ottavat hartaudella vastaan. Ja näyttää olevan niin, että mitä ankarampi rippi-isä, sitä turvatuimmiksi ihmiset itsensä tuntevat. Kuulin kerran Kreikassa keskustelun, missä kaksi henkilöä puhui rippi-isästään. He suorastaan kilpailivat siitä, kumman rippi-isä on ankarampi! Saattoi kuulla sellaisia voitonriemuisia lausahduksia kuin: ”Hyväksyykö sinun rippi-isäsi todella tämän? Minun rippi-isäni ei kyllä hyväksy!”

Suomalainen taas on tottunut siihen, että kaikkea yritetään ymmärtää ja ihmistä kohdellaan silkkihansikkain. Tämä voi olla tarpeen alussa, mutta sitä mukaan kuin rippi-isä näkee rippilastensa ymmärryksen ja luottamuksen persoonaansa kasvavan, hän voi aloittaa todellisen tehtävänsä. Mikä se on? Johdattaa ihminen pelastukseen opettamalla hänelle sitä arvomaailmaa, mitä Kristus edustaa. On muistettava, että rippi-isä ei ole mikään terapeutti, jonka tarkoitus on saada ihminen tavalla tai toisella rauhoittumaan. Hänen tehtävänsä on johdattaa rippilapsi sille tielle, jota kristityt ovat kautta vuosisatojen kulkeneet. Ja se ei ole enää sama tie, mikä on voimassa tässä maallistuneessa yhteiskunnassa.

Kaikki me kyllä vielä tiedämme, mikä on oikein ja kuinka pitäisi elää, mutta meillä ei ole voimia eikä päättäväisyyttä toteuttaa sitä. Kun esimerkiksi loukkasit toista, tiedät, että pitäisi pyytää anteeksi mutta et vain pysty nöyrtymään. Mutta kun rippi-isä sanoo, että nyt pitää pyytää anteeksi, se antaa voiman myös tehdä niin. Rippi-isä on omantunnon äänen realisoija. Kun ohjeen kuulee selvinä sanoina itsensä ulkopuolelta, sitä on helpompi noudattaa kuin silloin, kun se vain soi syyttävänä sisimmässä. Elävä rippikäytäntö on kirkkomme suuria lahjoja. Myös papeilla itsellään aina patriarkkoja myöten on oma rippi-isänsä. Kaikki tarvitsemme toista ihmistä, joka näkee asiat objektiivisesti. Isän rooli alkaa meillä täällä Suomessa olla yleensäkin hakusessa. Mikäpä olisi sen parempaa kuin saada hyvään ja oikeaan ohjaava isä, jonka tiedämme katsovan ei mitään ajallisia etuja vaan iankaikkista parastamme ja joka varjelee meitä omalta itseltämme. Pappien iästä riippumatta pitäisi koettaa ottaa kantaakseen tämä tehtävä.

Jos palaamme käytännön asioihin, niin papin ja rippi-isän on syytä kiinnittää huomiota siihen, että hän kohtelee seurakuntalaisia ja etenkin rippilapsiaan tasapuolisesti. Vanhus Sofroni puhuu yhdessä kirjassaan piispasta, joka oli kertonut hänelle pelkäävänsä kiintymystä. Piispan ympärille oli muodostunut hengellisten ihmisten piiri, ja joka kerta kun mukaan tuli joku uusi henkilö, entiset seurasivat silmä kovana, osoittaako hän tälle enemmän huomiota kuin heille. Uskon, että tämä on tuttu asetelma monelle hengelliselle isälle. Suhteessa rippi-isään ihmiset tuntevat itsensä jollakin tapaa ehkä todella lapsiksi ja tällaisia tavallaan lapsellisia reaktioita esiintyy. Mutta papin on kuitenkin kiinnitettävä huomionsa tähänkin asiaan. Se voi näyttää hänestä jopa huvittavalta, mutta rippilapselle itselleen se saattaa todella kova pala. Hengellisenä isänä pappi voi tarpeen vaatiessa antaa selityksiä ja vakuuttaa, että kaikki rippilapset ovat hänelle yhtä tärkeitä, mutta joidenkin tilanne on sellainen, että he saattavat juuri sillä hetkellä tarvita häntä enemmän kuin toiset. Meillä suomalaisilla on yleensä heikko itsetunto ja meikäläisiin nyyhkytarinoihin ei pidä antaa lisää aihetta tyyliin ”rippi-isäkään ei minusta välitä”.

Mitä myös yleisesti rippi-isältä odotetaan, on että hänellä olisi aikaa. Tämä on varmaan ongelma papeille itsellekin, kun on monenlaista muuta tekemistä. Paperityö on käsittääkseni takavuosiin verrattuna vähentynyt, mutta edelleenkin monet muut asiat vievät aikaa juuri tuolta omimmalta ja tärkeimmältä sielunhoitotyöltä.

Mitä sitten sairaat ihmiset odottavat papilta? Haastattelin tämän asian tiimoilta erästä vakavan sairauden kanssa kamppailutta ja kamppailevaa henkilöä. Hänen ytimekäs vastaus oli: turvaa ja toivoa. Sairas tuntee aivan erityisellä tavalla hänen puolestaan kannetut rukoukset. Hän itse on monesti sellaisessa tilassa, ettei hän jaksa eikä pysty rukoilemaan. Silloin tietoisuus siitä, että seurakunnan papit ja varsinkin oma rippi-isä muistelevat häntä liturgiassa ja yleensäkin rukouksissaan on suuri voimanlähde. Monet sairaat ovat sanoneet, että juuri sairastaessa tuntee aivan erityisellä tavalla rukouksien voiman. Papin on mahdollisimman pian koetettava toteuttaa sairaan pyyntö saada ehtoollista tai rukousapua. Näiden asioiden pitää mennä kaiken muun edelle. Esimerkiksi juuri syöpädiagnoosin saanut ihminen saattaa olla sellaisessa tilassa, että luulee kuolevansa melkein sillä hetkellä ja tahtoo saada ehtoollista aivan heti. Näissä tapauksissa on hyödyllistä, jos pappi on itse läpikäynyt jonkin vaikean sairauden. Sitä emme tietenkään kenellekään toivo, mutta tosiasia on, että itse kokeneena ymmärtää toistakin aivan eri tavoin. Hyvin tärkeää on tehdä seurakuntalaisille selväksi se, että pappi on valmis tulemaan avuksi eli tuomaan Jumalan apua ja voimaa kaikkiin elämän kriisitilanteisiin. Avun pyytäminen on tehtävä ihmisille helpoksi, joten tästäkin aiheesta voi joskus puhua tai kirjoittaa seurakuntien lehdissä. Haastateltavastani voin meidän kaikkien iloksi sanoa, että hän on itse erittäin kiitollinen ja iloinen kaikesta seurakuntansa papistolta saamastaan tuesta ja turvasta.

Eräs ortodoksinen henkilö, joka työskentelee sosiaalialalla, pohdiskeli, osaisivatko papit erottaa, milloin ihmisen kohdalla on kyse hengellisestä ongelmasta ja milloin psyykkisestä sairaudesta. Hän kertoi törmänneensä moniin masennustapauksiin, joiden syyn hän uskoi olevan syyllisyydentunne, josta ihminen ei päässyt vapaaksi ja siihen eivät masennuslääkkeet auta! Tiedän, että Kreikassa on kristittyjä psykiatreja, jotka lähettävät ihmisiä hengellisten ohjaajien – aikoinaan erityisesti isä Paisioksen luo – ja kuulemma hyvällä menestyksellä.

Mitä lapset ja nuoret odottavat papilta? Oheisena on tuloksia erään kirkollisen perheen äidin gallup-kyselystä lapsiltaan. Pienemmät lapset tahtovat papilta lähestyttävyyttä. Heidän kunnioituksensa ”isää” tai ”isoisää”, joksi pienet lapset myös helposti papin määrittelevät, ei vähenne, jos tämä joskus laskee leikkiä ja kertoo jonkin vitsin. Lapset ovat luonnostaan hyvin hengellisiä, mutta pitäisi ymmärtää, missä maailmassa nuori ihminen tänä päivänä kasvaa ja osata käyttää heidän ilmaisujaan. Suorat lainaukset Raamatusta eivät nykylapsille sano juuri mitään – on kuin suomalaislapselle puhuttaisiin japania. Pienten lasten pitäisi myös antaa rauhassa puuhailla kirkossa. Tämä ei tarkoita meluamista ja villiä ympäriinsä juoksemista. Lapselle voi antaa esim. jonkin tehtävät, vaikkapa tuohusten sammuttamisen. Silloin ei saisi mennä keskeyttämään hänen iloista puuhailuaan, vaikka sattuisikin olemaan sellainen kohta palveluksesta, jolloin ei saisi tehdä mitään. Lapsille pitäisi tarjota rakkautta ennemmin kuin opettaa erilaisia tapoja.

Lapsi on tarkkanäköinen, katselee hymyilevää tai nauravaa ihmistä ja toteaa: ”Et sää naura oikeesti.” Siinä onkin niin papeille kuin vanhemmillekin näytönpaikka, ovatko he ihan oikeasti uskonsa takana vai vain esittävät jotakin roolia. Lapset tajuavat epäaitouden. Enkelit ovat lapsille läheisiä ja kirkossakin voitaisiin enemmän puhua heistä varsinkin silloin, kun kirkkokansan joukossa on paljon lapsia.

Teini-ikäisillä on jo suurempia vaateita. Kompromissit eivät kuulu heidän maailmaansa. Oheisena ko. perheen teini-ikäisen ajatuksia: ”Papin pitäisi olla esikuva – Kirkon horjumaton edustaja. Maailma menee tätä nykyä niin lujaa sellaiseen suuntaan, ettei sitä kannata jäljitellä. Minua häiritsee kovasti, ettei papeilla maailmassa ole enemmän munkeille ominaisia ominaisuuksia, mikä tekee papeista ulkoisten rituaalien hengettömiä näyttelijöitä. Pappien pitäisi mennä äärilaitaan ja osoittautua kaikin tavoin Jumalan kirkasotsaisiksi palvelijoiksi. Pappien ei pitäisi yhtään enempää maallistua. Lapsi, nuori ei ole hämättävissä ulkonaisilla keinoilla – tänä päivänä vielä entistä selvemmin lapsi näkee läpi.”

***

Voimmekin päättää koko tämän esityksen tämän saman perheen äidin kommenttiin: ”Maailman myllerryksessä ihminen hakee majakkaa, suuntaviivaa. Niin paljon on lapsia ja heidän vanhempiaan, jotka ovat vailla valoa, syytä, merkitystä. Tarvitaan kipeästi hengenjättiläisiä, ohjaajia joiden katse ei harhaile vaan pysyy horjumattomasti suunnattuna Elämän Antajaan.”

Ehdotankin, että seuraavien papiston päivien teemana olisi: kuinka papista voi tulla hengenjättiläinen.

äiti Kristoduli

Synninkatumuksesta

Julkaistu aikanaan 8.12.2008.

---

Katumuksen tila liittyy Jeesuksen rukoukseen. Mitä katumus sitten pohjimmiltaan on ja miksi kautta Kirkon historian näyttää siltä, että mitä pyhempi ihminen on, sitä syvemmässä katumuksessa hän elää, vaikka muut ihmettelevät, mitä katumista hänellä voi olla. Tätä ongelmaa valaisee hyvin isä Sofroni pienessä englanninkielisessä kirjasessa “Words of Life”. Hän sanoo:

“Katumuksella ei ole loppua maan päällä, sillä katumuksen loppu merkitsisi sitä, että meistä on tullut Kristuksen kaltaisia kaikessa. Pieninkin eroavaisuus Kristuksen ja meidän välillämme vaatii meiltä syvää katumusta: ‘Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda meitä.’ Tämä sana (armahda) ilmaisee sitä eroavaisuutta, jonka tunnemme olevan Hänen, absoluuttisen ja ikuisen Olennon, ja itsemme välillä. Pyhä Simeon Uusi Teologi ihmettelee: ‘Jollemme ole todella Herran kaltaisia kaikissa asioissa, kuinka voimme elää iankaikkisesti Hänen kanssaan?’ Se on Hänelle samoin kuin meille mahdotonta. Ainoa asia, mikä jää tehtäväksemme on, että meillä täytyy olla kestävyyttä.”

Täällä “Sofian” yhden tunnin mittaisessa Jeesuksen rukous-palveluksessa käytämme vähän yksinkertaisempaa kaavaa kuin Essexissä Pyhän Johannes Kastajan luostarissa. Kuten näette, ajatuksena on, että rukous laajenee: ensin rukoilemme itsemme puolesta, sitten “meidän”. Meihin sisältyvät läsnäolevat rukoilijat kuin myös jokaisen oma lähipiiri. Lopuksi rukoilemme isä Sofronin sanoin myös koko Jumalan luoman maailman puolesta. Lopussa oleva Jeesuksen rukouksen ylistysmuoto on peräisin isä Paisiokselta ja sen rukoilemme yhteen ääneen seisaaltaan.


äiti Kristoduli
Artikkeli liittyy kokonaisuuteen, joka löytyy Jeesuksen rukouksen harrastajien omasta blogiportaalista tästä blogista:

Jeesuksen rukouksen harrastajien Internetsivut

Äiti Amman halaaminen

Julkaistu alkuaan 12.12.2007

---

Kommenteissa oli Pian kysymys tekstin ‘Jumalanäiti uskovien äitinä’ kohdalla:

Ei kai äiti Amman vertauskuvallinen ja konkreettinenkaan halaaminen välttämättä tarvitse tarkoittaa Kristuksen hylkäämistä. Eikös voisi ajatella, että halatessaan äiti Ammaa ortodoksi itse asiassa sanoo, että kiitos, kun teet työtä rakkauden lisäämiseksi maailmassa?

Tuon kommentin ja kysymyksen voi lukea kokonaan tekstin: ‘Jumalanäiti uskovien äitinä’ kommenteista. Ohessa vastaus Pialle:

Tervehdys, Pia!

Itsekin olisin valmis halaamaan Ammaa, jos hän tulisi tänne vierailulle ja jos hän sitä tahtoisi - niin kuin ystäviä halataan. Mutta on aivan eri asia osallistua ei-kristillisen uskonnon rituaaliin, ja sitähän Amman tilaisuudet täällä Suomessa ovat, sen mukaan kuin olen niistä kuullut ja lukenut. Paikka on hindutemppelin tapaan koristeltu, siellä soi sakraalinen musiikki, Amman luo tullaan polvillaan, hän kuiskaa jotakin, jota kuulija ei ymmärrä… Hän ei suinkaan esiinny tavallisena hyväntekeväisyyteen antautuneena ihmisenä vaan yhtenä jumaluuden monista inkarnaatioista, jollaiseksi myös hänen seuraajansa hänet kokevat.

Voiko kristitty osallistua tällaisiin menoihin? Alkukirkon aikana kristittyjä houkuteltiin monin tavoin osallistumaan pakanakultteihin, uhraamaan epäjumalille vaikka vain ihan pikkuisen monenlaisiin erinomaisiin syihin vedoten. Mutta he eivät suostuneet vaan pakon edessä kestivät mieluummin marttyyrikuoleman. Ne, jotka pelosta suostuivat uhraamaan, ymmärsivät itsekin olevansa luopioita. Siinä ei kelvannut selitykseksi se, että mielessäni en usko epäjumaliin mutta selvitäkseni hengissä uhraan. Kristinusko ei ole vain ajatuksia vaan myös tekoja.

Kristityltä ei odoteta vihamielisyyttä ketään kohtaan, mutta oletetaan kuitenkin niiden rajojen tuntemista, joiden ylittäminen merkitsee Kristuksen kieltämistä. Jos menee hindutemppeliin polvistumaan jumalallisen Amman eteen, niin tällä teolla osoittaa - ajattelipa hänestä mielessään mitä tahansa - hyväksyvänsä sellaisia asioita, jotka eivät millään sovi yhteen kristinuskon kanssa. Sama koskee kaikenlaista muutakin kuten esim. samanismia.

Jos joku nyt asiaa syvemmin ajattelematta on käynyt Amman halattavana, niin käsittääkseni hänelle riittää, jos hän kertoo siitä synnintunnustuksella ja saa synninpäästön, koska hän on tehnyt sen ajattelemattomuudessaan. Mutta vastaisuudessa on syytä varoa ja harkita tarkoin, mihin lähtee mukaan.

äiti Kristoduli

Kaamoksen siunaus

Julkaistu alkuaan 7.12.2007

---

Kun tulin Kreikasta lokakuun alkupuolella, Itämeren keskivaiheilla tuli vastaan loppumaton paksu ja aukoton pilvimatto. Siitä lähtien se on peittänyt maamme lyhytaikaisia poikkeuksia lukuun ottamatta.

Pieni ulkoiluhetki Lintulan maisemissa: mustat kuuset harmaata taivasta vasten. Lumikin sulamassa pois. Hyvä niin, sillä nyt on pimeyden aika - olkoon se niin pimeää kuin ikinä olla voi. Vallitsee kaamos, jolloin pimeys ympäröi ja ihminenkin omasta pimeydestään huutaa kurjuuttaan ja kuolevaisuuttaan. Sydän tuskan ja katumuksen kokoon puristamana hän katsoo jonnekin, missä toivoo olevan Valon, valittaa ja anoo:

“Jumala, ole minulle syntiselle armollinen! Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä!”

On otollinen aika noudattaa arkkimandriitta Sofronin neuvoa:

“Seiso epätoivon kuilun partaalla, mutta kun olet putoamassa sinne, astu askel taaksepäin ja juo kupillinen teetä!”

Isä Sofronin hengellinen ohjaaja pyhä Siluan ilmaisi saman asian Pyhältä Hengeltä saamansa opetuksen sanoin:

“Pidä sielusi helvetissä äläkä joudu epätoivoon.”

Kaamos on kuin luotu pelastavan epätoivon ajaksi, jota seuraa katharsis. Kaamosaika - suuri mahdollisuus kokea totuuden hetkiä, elää sisimmässään ulkoiset vaikutteet minimisoiden. - Vai mitä mieltä Sinä olet?


äiti Kristoduli