Julkaistu alkuaan 23.7.2008.
Taas on tapahtunut kauhea ja selittämätön nuoren ihmisen tekemä rikos. Seuratessani sitä koskevaa keskustelua olen kiinnittänyt huomioni siihen, kuinka niin sen tekijä kuin kommentoijatkin tuntuvat panevan kaiken toivonsa psykologiaan. Kaikki johtuu muka siitä, etteivät nuoret saa psykologista tukea! Tällainen luottamus psykologiaan on jotenkin tragikoomista. Psykologia ei pysty antamaan elämään sen enempää arvoja kuin tarkoitusta ja toivoa, eikä se ole sen tehtäväkään. Psykologia auttaa yksinkertaisesti ymmärtämään mielenliikkeitä ja niiden taustoja eikä mitään sen enempää. Kuinka moni on saanut vuosikausia psykologista tukea ja päätynyt silti itsemurhaan ja rikoksiin. Annetaanhan tällaista tukea vankiloissakin, mutta silti rikoksen uusinta on tavallista.
Nuoret tarvitsevat elämäänsä ennen kaikkea arvopohjan, mutta arvoja ei voi eristää niiden synnyttäjästä. Suurimmalla osalla ihmiskuntaa on arvopohjana kristinusko. Nyt usko tahdotaan romuttaa mutta tietyt arvot silti säilyttää. Katsokaa vaikka esimerkiksi Helsingin Sanomien uutisointia! Löytyykö sieltä koskaan myönteisiä artikkeleita kristinuskosta? Täytyy sanoa, että en ole lehden perusteellinen lukija, mutta oma huomioni on, että kristinuskoon liittyvät skandaalit kyllä uutisoidaan, mutta siitä mittaamattomasta hyvästä, jota kirkot saavat aikaan yhteiskunnassa ei näy uutisotsikkoja. Hyvä esimerkki on hiljattain ollut iso uutinen Helsingin seurakunnan tapahtumista, jonka alla oli sitten artikkeli ”nimiäisistä”, siis nimen antamisesta ilman kastetta, aivan kuin vihjeenä siihen, että tällaisiin ”mätiin” kristillisiin laitoksiin ei kannata kuulua… (Pitäisi muuten varoa, mitä lehdistölle syötetään. Helsingissäkään ei varmaan kummankaan osapuolen intresseihin kuulu erottaa ihmisiä kirkosta.)
Nuoria yritetään monin tavoin vieroittaa kristillisestä elämäntavasta, mutta silti heidän pitäisi käyttäytyä kristillisesti. Se ei tietenkään ole mahdollista eivätkä he tähän lankaan mene. Luin kerran yhdestä ulkomaalaisesta perheestä – muistaakseni he olivat ranskalaisia. Siinä vanhemmat sanoivat, että he tahtovat antaa lapsilleen kristillisen kasvatuksen, vaikka he eivät itse olleet tunnustavia kristittyjä. He katsoivat, että sitä kautta lapset saavat parhaat eväät elämään. Viisaita ihmisiä! He antavat lapsilleen elämäntarkoituksen, toivon ja arvot. Lasten oma asia on sitten myöhemmin, mitä he niillä tekevät, mutta lapsuudessa saatu luja kristillinen perusta jää kuitenkin vaikuttamaan. Niinhän se täällä meilläkin vielä vaikuttaa vanhemmassa polvessa esiintyivät he kuinka ateistisina tahansa.
Jumalan kymmeneen käskyyn perustuva yhteiskunta on sekä turvallinen että oikeudenmukainen – se on syytä muistaa. Kun niihin lisätään Kristuksen antamat rakkauden, laupeuden ja tuomitsemattomuuden ihanteet, ollaan jo melkein paratiisissa. Kukapa ei haluaisi elää sellaisessa ilmapiirissä! Se ei kuitenkaan ole mahdollista, jos käsitteet erotetaan niiden luojasta eli Kristuksesta itsestään. Hänen kauttaan elämäkin saa tarkoituksen, kun tulevaisuudessa odottaa ei suinkaan haudan pimeys vaan iankaikkinen ilo.
Äiti Kristoduli
Taas on tapahtunut kauhea ja selittämätön nuoren ihmisen tekemä rikos. Seuratessani sitä koskevaa keskustelua olen kiinnittänyt huomioni siihen, kuinka niin sen tekijä kuin kommentoijatkin tuntuvat panevan kaiken toivonsa psykologiaan. Kaikki johtuu muka siitä, etteivät nuoret saa psykologista tukea! Tällainen luottamus psykologiaan on jotenkin tragikoomista. Psykologia ei pysty antamaan elämään sen enempää arvoja kuin tarkoitusta ja toivoa, eikä se ole sen tehtäväkään. Psykologia auttaa yksinkertaisesti ymmärtämään mielenliikkeitä ja niiden taustoja eikä mitään sen enempää. Kuinka moni on saanut vuosikausia psykologista tukea ja päätynyt silti itsemurhaan ja rikoksiin. Annetaanhan tällaista tukea vankiloissakin, mutta silti rikoksen uusinta on tavallista.
Nuoret tarvitsevat elämäänsä ennen kaikkea arvopohjan, mutta arvoja ei voi eristää niiden synnyttäjästä. Suurimmalla osalla ihmiskuntaa on arvopohjana kristinusko. Nyt usko tahdotaan romuttaa mutta tietyt arvot silti säilyttää. Katsokaa vaikka esimerkiksi Helsingin Sanomien uutisointia! Löytyykö sieltä koskaan myönteisiä artikkeleita kristinuskosta? Täytyy sanoa, että en ole lehden perusteellinen lukija, mutta oma huomioni on, että kristinuskoon liittyvät skandaalit kyllä uutisoidaan, mutta siitä mittaamattomasta hyvästä, jota kirkot saavat aikaan yhteiskunnassa ei näy uutisotsikkoja. Hyvä esimerkki on hiljattain ollut iso uutinen Helsingin seurakunnan tapahtumista, jonka alla oli sitten artikkeli ”nimiäisistä”, siis nimen antamisesta ilman kastetta, aivan kuin vihjeenä siihen, että tällaisiin ”mätiin” kristillisiin laitoksiin ei kannata kuulua… (Pitäisi muuten varoa, mitä lehdistölle syötetään. Helsingissäkään ei varmaan kummankaan osapuolen intresseihin kuulu erottaa ihmisiä kirkosta.)
Nuoria yritetään monin tavoin vieroittaa kristillisestä elämäntavasta, mutta silti heidän pitäisi käyttäytyä kristillisesti. Se ei tietenkään ole mahdollista eivätkä he tähän lankaan mene. Luin kerran yhdestä ulkomaalaisesta perheestä – muistaakseni he olivat ranskalaisia. Siinä vanhemmat sanoivat, että he tahtovat antaa lapsilleen kristillisen kasvatuksen, vaikka he eivät itse olleet tunnustavia kristittyjä. He katsoivat, että sitä kautta lapset saavat parhaat eväät elämään. Viisaita ihmisiä! He antavat lapsilleen elämäntarkoituksen, toivon ja arvot. Lasten oma asia on sitten myöhemmin, mitä he niillä tekevät, mutta lapsuudessa saatu luja kristillinen perusta jää kuitenkin vaikuttamaan. Niinhän se täällä meilläkin vielä vaikuttaa vanhemmassa polvessa esiintyivät he kuinka ateistisina tahansa.
Jumalan kymmeneen käskyyn perustuva yhteiskunta on sekä turvallinen että oikeudenmukainen – se on syytä muistaa. Kun niihin lisätään Kristuksen antamat rakkauden, laupeuden ja tuomitsemattomuuden ihanteet, ollaan jo melkein paratiisissa. Kukapa ei haluaisi elää sellaisessa ilmapiirissä! Se ei kuitenkaan ole mahdollista, jos käsitteet erotetaan niiden luojasta eli Kristuksesta itsestään. Hänen kauttaan elämäkin saa tarkoituksen, kun tulevaisuudessa odottaa ei suinkaan haudan pimeys vaan iankaikkinen ilo.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
1.
Helena
Keskiviikko, Heinäkuu 23, 2008 klo 12:34
Kiitos äiti Kristoduli kirjoituksesta ja nopeasta reagoinnista järkyttävään tapahtumaan. Suren minäkin kristillisten arvojen ja näkökulmien puuttumista mediassa (täytyy nyt kuitenkin muistaa Ylen Horisontti-ohjelma). Suren myös myös ortodoksisten traditoiden hyväksikäyttöä yritysten markkinointiin liittyvissä lehtijutuissa. Kesän seurakuntalehtien valopilkkuja ovat jutut nuorten ja perheiden leireistä ja tapahtumista. Vuosi vuodelta vahvistuu käsitykseni, että tärkeimmät toimet seurakunnissa liittyvät nuoriiin ja perheisiin. Valitettavasti esimerkiksi nuorisopappeja taitaa olla vain parissa seurakunnassa.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
2.
Psykhe
Keskiviikko, Heinäkuu 23, 2008 klo 12:59
Totta puhut Äiti Kristoduli!
Kohtaaminen ei vie eikä kanna pidemmälle kuin mitä terapeutin arvot ja elämä ovat.
Ajettelen että parhaimmillaan Sielun hoito ja terapia yhtyvät ohjaajavanhuksessa.
Hyvin tuot esille ajankohtaiset aiheet! Henkilökohtaisesti ihmettelen eikö arvostettua ja pitkän työn tehnyttä kirkkoherraa
osata paremmin kohdella, ymmärtää ja saattaa eläkkeelle. Ja ymmärtää kirkkomme historiaa.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
3.
Paulina G.
Keskiviikko, Heinäkuu 23, 2008 klo 14:07
Hienosti kirjoitettu. Totta joka sana.
Kristinusko ei taida olla “mediaseksikästä” meidän aikanamme. Itseäni on jo alkanut kyllästyttää näiden tiedostavien toimittajien asenteet, kristittyjä ja uskoa on räävitty ihan tarpeeksi. Luulisi siitä jo uutuuden viehätyksen kadonneen?
Sekin on surkeaa, että kaikki vieraiden uskontojen ja kulttuurien tavat, arvot ja perinteet ovat median silmissä kunnioitettavia, mutta nämä omat kotoiset kristilliset ovatkin sitten ihan takapajuisia ja niitä saa loukata ja rääpiä.
Itseäni huolestuttaa myös tapa uutisoida tästäkin murhasta. Murhaaja saa kuvansa lehtiin ja saa sen oman viidentoista minuutin julkisuutensa. Nykyisinhän moni tuntuu pitävän mitä hyvänsä julkisuutta tavoittelemisen arvoisena asiana ja mitä opimme tästä? Murhaamallakin saa naamansa iltapäivälehtiin ja mittaamattomasti palstatilaa. Pohditaan ja pyöritellään murhaajan “motiivia”, vaikka onhan päivänselvää, ettei mitään pätevää/oikeutettua syytä tuollaiselle teolle ole.
Kunhan eivät sairaalloiset julkisuustyrkyt innostuisi tästä esimerkistä. Ihmisille se vartin kuuluisuus ja oma nimi lehdessä tuntuu olevan jonkinlainen iankaikkisen elämän tai kuolemattomuuden (huono) korvike.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
4.
Mariamne
Perjantai, Heinäkuu 25, 2008 klo 10:40
Kiitos, että tartuitte aiheeseen.
Näistä pitäisi puhua enemmän. Tuntuu, ettei kohta ole millään väliä.
Silmäilen lounastauolla Hesaria, joku päivä sitten siinä oli juttu naisparin siunaamisesta. Vaikka olen mielestäni suvaitsevainen, tuntuu, että jostain syvältä sisimmästä nousee kuitenkin tunne, että tämä ei voi olla oikein. Tuomitsemaan ei voi ryhtyä, onko vain hiljaa hyväksyttävä kaikenlainen
hyväksi havaittujen arvojen polkeminen.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
5.
Sirpa H.
Perjantai, Heinäkuu 25, 2008 klo 10:55
Kiitos, äiti Kristoduli, että olet ottanut esiin tärkeän tämän ajan asian, nuoren - ja miksei aikuisenkin - ihmisen pahoinvoinnin.
Edelliset kirjoittajat ovat korostaneet kristinuskoa, kirkon- ja kirkossa tapahtuvaa toimintaa ihmisen “rakentajina”.
On totta, että kristinusko/oma ortodoksinen uskomme antaa sen arvopohjan, jota ihminen tarvitsee elääkseen ja voidakseen hyvin. Mutta kuka sen uskon antaa? Se ei tule yksin “kirkolta”, ei pelkästään kirkossakäymisestä, vaan siitä tärkeimmästä, josta ei näytä uskallettavan puhua ja joka tänä päivänä useimmiten näyttää puuttuvan - ei pelkästään näiltä onnettomilta pahaa oloaan purkajilta vaan valtavan suurelta määrältä nykyajan nuoria ihmisiä; rakastavalta ja vastuuntuntoiselta vanhemmalta tai muulta kasvattajalta, jolla itsellään on kristillinen arvopohja ja taito sekä ennenkaikkea halu siirtää se jälkipolvilleen. Tai edes ymmärrys johdattaa lapsi kyllin varhain jonkun muun “lähteen” äärelle, jos kokee itseltään puuttuvan jotakin näistä taidoista. Tässä korostuu kummin merkitys, joka näyttää tässä ajassa hämärtyneen vain rahan ja tavaran lahjoittajaksi, vaikka perimmäinen tarkoitus on aivan muu!
Vanhemmuus on hukassa, koulu ei uskalla enää puhua uskonnosta eikä tuoda sitä esiin, vaikka maamme on “virallisestikin” kristitty maa. Jos oma usko on oikein sisäistetty, ei sen toteuttaminen koskaan loukkaa toisinkaan uskovaa; meidänhän tulisi kunnioittaa myös lähimmäisiämme.
Vaikka meillä jokaisella olisi henkilökohtainen psykologi, ei se tee meistä onnellisia ja tasapainoisia, ellei meillä ole oikeata uskoa ja sen antamaa rauhaa.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
6.
Anu
Perjantai, Heinäkuu 25, 2008 klo 21:27
Sain tämä blogivinkin ystävältäni,jonka kanssa olen vieraillut Valamossa ja pikaisesti Lintulassa. Tämä aika on ihmeellistä ja kuluttavaa meille kaikille. Kuitenkin on rauhoittavaa ja sisintä koskettavaa vierailla Heinävedellä ja Valamossa. Huomaan itsekkin tämän kiireen ja lapsiperheen ongelmien keskellä kaipaavani jotain juuri sellaista paikkaa,jossa on hiljaisuutta ja aikaa omille ajatuksille. Kiitos Äiti Kristoduli näistä ajatuksistasi joita jaat meille. Siunausta teille työhönne. Terveisin,Anu
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
7.
Hanna_A
Lauantai, Heinäkuu 26, 2008 klo 14:05
Olen samaa mieltä Äiti Kristodulin kanssa siitä, että arvot ovat asia, jota psykologia ei voi ihmiselle valmiina antaa. Mitkä sitten ovat oman aikamme arvoja? Mielestäni yhteiskunnassamme arvostetaan enenevässä määrin kilpailua, voittamista ja omin avuin selviytymistä. Niin lasten kuin aikuistenkin TV-ohjelmat sisältävät taistelua ja pudotuspelejä, voittamista ja häviämistä. Myös arkipäivän arvojen kovuus yllättää: jos ei pysty huolehtimaan itsestään eikä osallistu kilpailuyhteiskuntaan, on häviäjä. Heikkoutena pidetään myös ihmistä korkeampaan voimaan turvautumista - me kyllä selviämme itse! Huono-osaisuutta ja syrjäytymistä ei haluta nähdä, vaikka juuri näistä asioista pitäisi tehdä TV-ohjelmia, jotta näkisimme, mitä omassa maassamme todella tapahtuu. Kaikkiin ongelmiin tarjotaan ratkaisuna erilaisia laitoksia: syntymä, kuolema ja mielen järkkyminen sysätään laitoksiin ja asiantuntijoille, jotta emme itse joutuisi niitä kohtaamaan tai vastuuseen. Ja kun jokin menee vikaan, voimme aina syyttää järjestelmää, laitosta toimimattomuudesta. Minne hävisi lähimmäinen, tavallisen ihmisen välittäminen ja vastuu? Hiljattain kuulin radiosta, että pääkaupunkiseudulla siunataan hautaan vuosittain viisikymmentä sellaista vainajaa, jolla ei ole yhtään omaista tai tuttavaa saattajanaan. Siis yksi ihminen lähes joka viikko! Muodostuu lohduton kuva meidän suomalaisten elämästä. Elämä ei ole kilpailu, vaan yhteinen matka. Jokainen pääsee maaliin, mutta millä keinoin, siihen tulisi kiinnittää enemmän huomiota.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
8.
Lars Ahlbäck
Lauantai, Heinäkuu 26, 2008 klo 22:54
Nunna Kristoduli esitti aiheellisia kommentteja aikamme hengestä. Kristinuskolla on haasteellinen asema siinä.
En kuitenkaan itse koe psykologian liiallista kyseenalaistamista asiallisena. Tämän lääketieteen alan henkilöt ovat useimmiten päteviä ja alansa ammattilaisia. Sanoisin uskaliaasti, että epäammattimaisuus on yleisempää pappien kohdalla.
Ehkä psykologia ja muu lääketiede ei aina kykene estämään itsemurhia tai rikoksia, niin kysymys kuuluukin kuinka monta se sitten estää? Sitä paitsi ei Kirkkokaan tai sen papisto ole kykenevä aina estämään itsemurhaa tai rikosta.
Miksi tällainen vastakkainasettelu? Eikö olisi parempi, että Kirkko ja esim. psykologia yhdessä toisiaan tukien toimisivat ainutlaatuisten ihmisten auttamiseksi?
Kaikella kunnioituksella.
Lars Ahlbäck
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
9.
Tero
Maanantai, Heinäkuu 28, 2008 klo 10:44
Ensinnäkin vielä näin myöhästynyt kiitos äiti Kristodulille ja sisaristolle onnistuneesta ja Jumalan siunaamasta pyhiinvaellusjuhlasta sekä iloisesta palvelevasta hengestä, josta saimme nauttia juhlassa!
Yhdyn Larsin näkemykseen, että psykologian ammattilaiset ovat taitavia ihmisiä, jotka voivat auttaa ihmisiä elämään itsensä ja lähimmäistensä kanssa. Voin kertoa tämän siksi, että itsekin olen saanut tätä kautta apua elämääni. Psykologia on hyvää, kun sitä psykologian mukaan käytetään (Paavalia soveltaen) eikä yritetä tehdä siitä uskontoa tai elämänkatsomusta vaan käytetään Luojan antamaa heinäntekojärkeä.
Tosin itsellenikin tuli yllätyksenä, kun kuulin viisaan ammattilaisen suusta sanat, että ei elämällä ole tarkoitusta. Siinä vaiheessa usko elämään alkoi olla tosin kovalla koetuksella. Ilmeisesti puhuja oli saanut vihjeitä logoterapiasta, jossa ihmisen on jatkuvasti luotava uusia merkityksiä elämälleen. Ymmärtäisin sen näin jälkeen päin lähinnä tarkoittavan oman elämän tavoitteina.
Yllätyksekseni tosin olen huomannut, että aidolla psykoterapialla ja Kirkkomme uskolla on moni hyvin läheisiä liittymäkohtia toisiinsa; puhutaanhan Kirkosta yleensä sairaalana eikä lakitupana. Itseäni ainakin psykoterapia on opettanut luottamaan paremmin Jumalan apuun eikä huolehtimaan ja tekemään niin paljoa paniikkiraktaisuja. Siis sellaiseen vapaaseen pudotuksen teologiaan olematta kuitenkaan virran vietävänä. Toisaalta aidosta, ihmisen kohtaavasta ja lähimmäisen rinnalle asettuvasta psykoterapiasta ja esim. isien Jarmo ja Pentti Hakkaraisen syvähenkisistä kirjoituksista olen ollut löytävinäni valtavasti yhteistä.
Oma kokemukseni on, että todellisen ja lopullisen mielekkyyden ja sisällön voi antaa elämään vain Jumalamme ja Vapahtajamme. Se mielekkyys, joka kestää kuoleman hetkellä ja sen jälkeenkin. En muista, mutta joku protestanttinen teologin muistan sanoneen, että “ensin ihmiseksi ja sitten kristityksi.” Luulisin, että näin meistä tulisi enemmän kypsiä, armahtavia kristittyjä vierelläkulkijoita, jotka osaisivat kohdata ihmisen kokonaisuutena sielua ja henkeä myöten.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
10.
i. Tapio Rautamäki
Tiistai, Heinäkuu 29, 2008 klo 8:14
Olen samaa mieltä Äiti Kristodulin kanssa siitä että nuorille pitäisi luoda pysyvä ja vahva arvopohja. Kristillinen arvomaailma. Toisaalta psykologien työtä mielen solmujen avaajana tai pikemminkin kanssakulkijana ei pidä väheksyä. Moni saa apua heiltä ongelmiinsa ja pystyvät luomaan mm. terveen suhteen Kristukseen ja hänen kirkkoonsa tämän jälkeen.
Huomasin että kirjoituksessa oli eräs hurskas toive, ei vielä aivan toteutunut asia: tilastojen mukaan maailmassaa on noin 2,1 miljardia kristittyä ja 4,5 miljardia muihin uskontoihin kuuluvia tai uskonnottomia. Lähetystyötä vielä riittää tehtäväksi (sekä sisä- että ulkolähetystä).
Siunattua kesää!
i. Tapio
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
11.
Timo
Tiistai, Heinäkuu 29, 2008 klo 15:31
Olen juuri lukenut nunna Kristodulia ja kokenut hänen sanomansa hyvinkin terapeuttiseksi ja psykologisesti viisaaksi. Kristittynä psykologina en näe psykologiaa ja kristinuskoa mitenkään kilpaileviksi tai vastakkaisiksi. Monta kertaa sanoma on hyvin samanlainen: esim. kasvatuksessa psykologit korostavat samoin kuin kristinusko rakkautta ja vastuuta. On tärkeää huomata, että psykologialla ei ole yhtenäistä maailmankuvaa vaan lähinnä psykologia on tiede ja enemmän tai vähemmän tieteeseen perustuva kokoelma terapioita ja hoitomuotoja. Tai siis näin tulisi olla. Olen tosin huomannut, että toisaalta psykologialla on vahva materialistinen (ateistinen) tausta, mikä voi heijastua hoitomuodoissakin ja toisaalta taas kristitytkin helposti psykologisoivat hyvän ja pahan. Minusta psykologia on ”vain ” nippu hyväksi todettuja tutkimus- ja hoitokäytäntöjä kun taas kristinusko tarjoaa arvopohjan.
Ortodoksisen kirkon käytännöt rippi-isineen ja ohjaajavanhuksineen ovat hyvin lähellä psykoterapiaa. Uskon myös, että rippi-isät hyötyisivät psykologian koulutuksesta. Psykologia parhaimmillaan tarjoaa välineet esim. mielenterveysongelmien tunnistamiseen kun taas kristinusko tarjoaa vapautuksen katumuksen sakramentissa ja synninpäästössä. Psykologia auttaa ymmärtämään syitä kun taas katumus ja synninpäästö vapauttaa ihmisen parannukseen ja muutokseen. On hyvä ymmärtää tehneensä väärin, mutta hyvä myös ymmärtää mitkä psykologiset tekijät altistavat vahingolliselle käyttäytymiselle.
Sekin kannattaa muistaa, että pappi ei ole mielenterveyden ammattilainen. Monet psyykkiset häiriöt vaativat psykiatrista hoitoa, jota uskonnonharjoitus ei korvaa. Taas kerran suutari saisi pysyä lestissään ja pappi jättää mielenterveyden häiriöiden hoitamisen alan ammattilaisille ja toisaalta psykologin tai psykiatrin tehtävä on hoitaminen, ei indoktrinaatio.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
12.
Jane M
Torstai, Heinäkuu 31, 2008 klo 22:16
Kiitos Äiti Kristoduli blogistasi!
Itse olen kokenut omassa tilanteessani helpottavaksi voidessani käydä ammattiauttajan luona säännöllisesti purkamassa mieltä painavat asiat ja samalla kuitenkin ammattiauttaja osaa esittää minulle syväluotaavia kysymyksiä lisää. Uskontoani ei koskaan ole kyseenalaistettu tai vähätelty vaan päinvastoin koettu hyväksi asiaksi. Itse koen että, molempia tarvitaan ja ne tukevat toisiaan. Tosin valitettavasti kaikki ihmiset eivät ota apua vastaan. Ilman uskoani en olisi selvinnyt elämäni kriiseistä, lisäapua olen sitten saanut ammattiauttajilta joilta sain diagnoosit myös. Nyt uskoni on vahvempi kuin koskaan aiemmin. Moniammatillinen apu on tärkeää mutta loppujen lopuksi ihminen itse päättää avaako hän sydämensä Jumalalle ja ottaa avun vastaan.
Korvaani kalskahti edellisen kirjoittajan käyttämä sana uskonnonharjoitus. Itse en suinkaan moista sanaa käytä enkä suorita uskonnonharjoitusta vaan pelkästään uskon, mutta minä olenkin ortodoksisuuden alkutaipaleella enkä näin ollen tiedä mistään mitään.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
13.
Liisu
Perjantai, Elokuu 1, 2008 klo 0:07
Psykologia on tietoa ihmisen mielen toiminnasta ja sen häiriöistä. Psykologia voi antaa käyttökelpoisia keinoja särkyneen mielen eheytymisen avuksi tai vaikkapa oppimisvaikeuksista kärsivien lasten auttamiseen. Tätä psykologista tietämystä hyödyntävät esim. erityisopettajat päivittäin omassa työssään. Jos lapsi jää ilman tällaista tukea, niin seuraukset voivat olla kohtalokkaat - itsetunnon murentuminen ja sisällä kasvava viha kaikkea ja kaikkia kohtaan, etenkin jos vanhemmatkaan eivät omilta ongelmiltaan kohtaa lapsen tarpeita. En ymmärrä, miten tällainen kasvavien ihmistaimien tukeminen voisi olla ristiriidassa kristinuskon arvojen kanssa.
Kristinusko antaa elämälle arvot ja määrittää jokaisen ihmisen - inhimillisesti heikonkin - arvokkaaksi Jumalan luomana ja kutsuttuna toteuttamaan Jumalan antamaa elämän tarkoitusta, jonka päämääränä on iankaikkinen elämä. Kristinuskon arvot elämässä toteen elettyinä ja ihmismielen toiminnan ymmärtäminen voivat yhdessä saada aikaan paljon hyvää. Eivät ne ole ristiriidassa!
Kerron vielä konkreettisen esimerkin, mitä tällä tarkoitan: Jos lapsellani on vaikkapa aivovaurio, joka vaikeuttaa hänen loogista päättelykykyään, keskittymistä ja oman toiminnan järkevää ohjaamista, niin kyllä psykologiaa hyödyntävät asiantuntijat pystyvät auttamaan paljon. Mutta tottakai ortodoksikristittynä panen kaiken toivoni - myös ns. maallisen avun vaikuttavuudesta ja onnistumisesta - Jumalaan ja Hänen armovoimaansa, joka välittyy rukouksen ja sakramenttien kautta.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
14.
Nunna Kristoduli
Lauantai, Elokuu 2, 2008 klo 16:32
Kiitos kaikille kommentoijille! Olen lukenut kiinnostuneena eri mielipiteitä. Tahtoisin korostaa, että en suinkaan väheksy psykologiaa tieteenä ja sen antamaa apua. Mutta en usko, että se ratkaisee ongelmat. Näen pohjimmaisena ongelmana sen, että nuorilta puuttuu elämän tarkoitus ja toivo. Monet tahot taistelevat sen puolesta, ettei heille niitä tarjotakaan. Silti heidän pitäisi noudattaa tiettyjä sosiaalisia sääntöjä. Halutaan säilyttää kristillinen etiikka ilman Kristusta.
Psykologiaan suhtaudutaan kuin johonkin ihmelääkkeeseen, joka ratkaisee kaikki ongelmat, jos sitä saa tarpeeksi.Niin ei asia tietenkään ole.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
15.
Jari Ranta
Sunnuntai, Elokuu 3, 2008 klo 17:12
Matkallaan ristille Kristus tunsi psykologisesti ajatellen monia epämieluisia tunteita. Kuten pelkoa, kauhua ja tuskaa. Hänen sieluntilansa oli repivä.
Kristus kehotti meitä seuraamaan itseään. Näin ollen meidän osaamme kristillisessä toiminnassa tulisi kuulua pelkoa, kauhua ja tuskaa. Ja joka aikakautemme vallitsevia voimia käy vastustamaan totisesti niitä joutuu tuntemaankin!
On tosiaankin hyvä, että kristillinen toiminta ja psykologia pysyvät toisistaan erillään.
Vapaaehtoisen ristinkantajan kauhuissa ei psykologialla enää ole sijaa.
Psykologian tarkoittamalla tavalla mielenterve Kristus ei olisi koskaan kuollut puolestamme ristillä.
Psykologia kuuluu maailmaan, jolle risti on aina pohjimmiltaan kummallinen arvoitus.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
16.
Liisu
Sunnuntai, Elokuu 3, 2008 klo 23:58
Nunna Kristoduli ilmaisee tiiviisti aikamme ongelman ytimen: halutaan säilyttää kristillinen etiikka ilman Kristusta.
Psykologia-sanaa voidaan käyttää monessa eri tarkoituksessa ja tieteenä se sisältää erittäin monia eri alueita, joten yleistäminen, että psykologia olisi kaiken pahan alku ja juuri, ei mielestäni ole paikallaan - eikä sitä varmaan kukaan ole täällä tarkoittanutkaan - tapamme ilmaista asioita ovat vain erilaisia…
Jos esim. erityisopettaja tai toimintaterapeutti hyödyntää työssään psykologian perusasioita - esim. tietoa ihmisen oppimistavoista ja hahmottamisesta - niin tuskin se etäännyttää lasta Kristuksesta, jos osaava opettaja ohjaa häntä toiminaan arkipäivän tilanteissa tarkoituksenmukaisesti! Mutta ei se tietenkään ole ratkaisu lapsen elämän perimmäisiin kysymyksiin, eikä hänen tarpeeseensa kokea elämällään mieli! Saati, että se korvaisi ihmisen perimmäisen tarpeen olla yhteydessä Jumalan kanssa!
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
17.
Jaana
Maanantai, Elokuu 4, 2008 klo 12:48
On hienoa, että, äiti Kristoduli, olette alkanut kirjoittaa tätä blogia. Luen jokaista kirjoitusta suurella mielenkiinnolla!
Psykologia aiheena viistää minua läheltä, koska olen psykologi ja erityisope ammatiltani.
Olen täysin samaa mieltä äiti Kristodulin kanssa siitä, että psykologia ei voi koskaan antaa elämälle merkitystä ja tarkoitusta, kuten kristinusko voi. Psykologia on hyvä työkalu oikeassa paikassa, mutta vain työkalu, ei elämän sisältö tai tavoite.
Elämme aikaa, jolloin ihminen rakentaa itsestään jumalaa ja psykologia toimii tässä, valitettavasti, apuvälineenä. Monen ihmisen elämän keskiössä on tänä päivänä oma itse - ihminen on itsestään tehnyt projektin, jota tutkitaan ja treenataan erilaisin psyykkisin ja fyysisin ohjelmin. Elämää ja toimintaa psykologisoidaan tavalla, joka ei auta ihmisiä, kuten äiti Kristodulikin kuvaa blogissaan.
Vain kristinuskosta löytyy tie, totuus ja elämä - psykologia on vain palvelija, joskin hyvä palvelija oikeissa käsissä ja oikeassa tilanteessa.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
18.
Kerttuli
Maanantai, Elokuu 4, 2008 klo 20:50
Nuorten ja lasten pahoinvoinnin korjaamiseksi suunnatut toimet osoittavat, miten ihmisten arvot ovat kääntyneet ylösalaisin. Ongelmaan vastataan ongelmalla. Tämänkin nuoren tekijän katse oli tyhjä ja välinpitämätön -turrutettu. Elämme kummallisia aikoja ja tämä on vasta alkua. Pyhä Neitsyt Maria suojele lapsiamme ja nuoriamme!! Mutta Nunna Kristoduli minulle on herännyt kamala ajatus -onko Neitsyt Maria väsynyt? Voiko Hänen maanpäällinen pyhyytensä sairastua? Toisin sanoen onko sielumme sairastunut vakavasti kun tällaista tapahtuu? Kolmen lapsen äitinä koen sielulleni näin käyneen.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
19.
Anneka
Keskiviikko, Elokuu 6, 2008 klo 6:30 ~
Kiitos kirjoituksesta. Minua kirjoitus kosketti.
Arvopohja. Sitähän me kaikki tarvitsemme - arvopohja mihin nojata. Oli se sitten kristillinen tai muu kuitenkin
vankka perusta.
Minua kannattelee lapsuudessani kotoa saatu arvopohja - aineellisesti niukka; mutta koen
saaneeni hyvät eväät. Matkan varrella sitten löytynyt muitakin opettajia; kannattelijoita.
Syvennyin pääsiäisen aikaan nunna Kristodulin kirjaan - kiitos siitä. Minua kosketti erityisesti kirjoitus masentumisesta, mikä nykypäivän ilmiö. Käsitin, että kirjoittaja piti masennusta periksiantamisena.
Tästä sain voimaa.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
20.
Krysostomos
Keskiviikko, Elokuu 6, 2008 klo 13:23
Nimiäisistä…
Luinpa minäkin Hesarin jutun näistä “maallista kasteista” eli nimiäisistä. Samoihin aikoihin sisareni poika (siv. rek.) ja hänen lut. vaimonsa viettivät esikoistyttönsä nimiäisiä. Kevätkesällä pari meni maistaraatissa vihille ja sen jälkeen toimitettiin avioliiton kirkollinen siunaaminen. Sama pappi johti myös noiden nimiäisten seremonioita - melko mielenkiintoista. Isä on muuten puoliksi arabi, sillä siskoni on tunisialaisen kanssa naimisissa. Heidät vihittiin aikoinaan Tukholman suomalaisessa kirkossa luterilaisin menoin. Näin se maallistuminen etenee perheessä ja suvussa…
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
21.
Liisu
Torstai, Elokuu 7, 2008 klo 14:23
Olen ollut äänessä jo liikaa, mutta yksi pieni ajatus vielä: Maallistuminen etenee - tottahan se on - ja arvot ovat kadoksissa, mutta auttaako siihen, että me kristityt päivittelemme ja paheksumme ympärillä olevaa maailmaa…? Käytämme paremmuutemme tunnossa fraaseja, kuten “vanhemmuus on kadoksissa” yms., mutta pohdimmeko ihan tosissaan, miten voisimme auttaa ihmisiä löytämään niitä arvoja ja esim. sitä oikeaa vanhemmuutta? Jokaisella meistä on varmasti lähipiirissään, naapurustossaan, lastensa tai lastenlastensa koulukavereiden keskuudessa tukea ja välittämistä tarvitsevia lapsia ja nuoria - koskettaako se ollenkaan meitä? Jokainen aikuinen - lapsetonkin - on omalta osaltaan vastuussa maamme lapsista!
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
22.
Kerttuli
Maanantai, Elokuu 11, 2008 klo 9:36
Konventionaalista sodankäyntiä ei tarvita enää Suomessa, koska tämän päivän sota on sotaa pyhyyttä, perhettä ja siviilejä vastaan. Lapset, nuoret ja naiset ovat tässä sodassa eturivissä. Ja nimenomaisesti nainen on häväisty, mihin mies vastaa vihalla tai nainen itsetuhoisesti. Lapsemme,nuoremme oireilevat tätä. Psykologia tarjoaa tästä päinvastaisen selityksen.
Saattaisimme selvitä hengissä, jos jokaista häväistyä kuvaa ja sanaa vastassa olisi Pyhiä kuvia ja sanoja. Niihin lapset ja nuoret eivät törmää. Missä ne ovat? Keitä ne tavoittavat? Lapsia vastassa on pelkästään saatanallisten säkeiden ja kuvioiden verkosto. Jokainen uutisoitu häväisty teko kuvineen synnyttää meissä verenjanon. Pyhä kuva ja sana synnyttää pyhän teon ja sanan.
Voimme laskea lehdistä, televisiosta, internetistä mikä on tekojen summa; mikä on kulttuurimme suunta.
Ja vasta sitten se on todellisuutta, kun löydämme itsemme keskeltä vihan aaltoja.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
23.
Henry.
Keskiviikko, Elokuu 13, 2008 klo 13:00
Äiti Kristoduli on oikeassa. Nimenomaan länsimaissa kuvittelevat ihmiset psykologian kaikkivaltaiseksi.Kuitenkin kristiiliset arvot rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen ovat peruspilarit. Itse olen liittynyt ortodoksi kirkkoon aikuisiällä ja kun minulla on vaikeita elämäntilanteita:otan yhteyden hekilökohtaiseen pappiini eli rippiisääni kerron hänelle,hän kuuntelee,puhuu kanssani rukoilee kanssani ja lopuksi siunaa minut. Silloin minulla on hyvä mieli ja tunnen että muuta ei tarvita.Turvataan JUMALAAN ja rukouksen voimaan.Kaikkea hyvää teille kaikille ja Äiti Kritodulille
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
24.
Anne
Torstai, Elokuu 14, 2008 klo 16:08
Yritän sanoa lyhyesti mielipiteeni asiaan.
Psykologiaa en väheksy, mutta väitän silti, että jos ihmisillä olisi joku muu arvopohja kuin raha ja tämä nuoruuden ihanointi, niin lapsemmekin eivät voisi niin pahoin.
Olen samaa mieltä Äiti Kristodulin kanssa että,Kristillinen arvopohja antaa Lapsen ja nuoren kasvuun varmuutta ja tukea, mutta jos vanhemmat eivät suostu olemaan vanhempia vaan ikuisia nuoria miten he tukevat nuoria heidän kasvussaan kohti aikuisuutta ja auttavat heitä tekemään valintoja. Mutta jos vanhemmat juoksevat rahan perässä ja vielä yrittävät olla ikuisia nuoria, niin miten hmmm…. sanon hieman rumasti miten lapsi osaa neuvoa ja ohjta lasta???? minusta se on hieman vaikea yhtälö.
Niin tätä vasten kun katselee asiaa, niin ei ole ihme että psykiatreilla riittää töitä.
Itse olen yrittänyt kasvattaa lapseni sillä vanhalla periaatteella koti, uskonto isänmaa. Yrittänyt terveellä kristillisellä tavalla opetta toisen kunnioittamista ja periaatetta kaveria ei jätetä.
Lapseni ovat hyvinkin tietoisia siitä että minulle Jumala on tärkeä elämässä ja että hänen puoleen käännyn käytännössä joka päivä milloin kiittäen milloin apua ja neuvoa pyytäen tai sitten “keskustelen” pyhinen tai Jumalan äidin kanssa. No se tästä. Asiaan palatakseni; Olen silti antanut lapsilleni ns. vapaan tahdon uskontoon nähden. Nyt voin iloksen todeta, että se Kristillinen siemen ja muu arvopohja jonka olemme lapsillemme antaneet tuntuu kantavan heitä nyt nuoruuden myrskyissä, sillonkin kun tuntuu että elämä potkii päähän. He saavat turvaa meistä vanhemmista, mutta myös siitä arvopohjasta mikä heille on annettu.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
25.
Liisu
Tiistai, Elokuu 19, 2008 klo 14:36
Eivät kaikki lasten ongelmat johdu siitä, että vanhemmat juoksevat rahan perässä tai että vanhemmat eivät osaa olla vanhempia. Kysyn vain, että miten käytännössä seurakunnat tukevat vanhempia lasten kristillisessä kasvattamisessa? Samalla tavalla kuin Anne kertoi edellä minäkin kasvatan lastani, rukoilen hänen kanssaan ja käytän kirkossa, mutta entä sitten…? Onko minun lisäkseni kukaan muu kiinnostunut lapseni tukemisesta kristilliseen elämään? Onko seurakunta kiinnostunut? Onko papeilla aikaa? Varsinkin erityislapsen kanssa saa kokea olevansa aika yksin… Häntä ei voi laittaa seurakunnan kerhoon tai leirille ilman minua tai sitten pitäisi hänellä olla oma avustaja mukana. Sitä paitsi vanhemmat - kristitytkin - näyttävät lähinnä kilpailevan keskenään siitä, kenen lapsi on menestynein, fiksuin, kaunein. Todellista asioiden jakamista on äärimmäisen harvoin.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
26.
Pia Valkonen
Sunnuntai, Elokuu 24, 2008 klo 19:11
Liisu, nyt kommentoi blogisti toisaalta näiltä sivuilta. Minulla on myös erityislapsi - vaikeasti cp-vammainen tytär. Allekirjoitan totisesti tuon, mitä kirjoitit: “Varsinkin erityislapsen kanssa saa kokea olevansa aika yksin… Häntä ei voi laittaa seurakunnan kerhoon tai leirille ilman minua tai sitten pitäisi hänellä olla oma avustaja mukana.”
Me koetimme kerran pysytellä pyörätuolin kanssa erään pyhiinvaelluksen hännillä. Kokemus oli valaiseva - ja tuli valitettavasti mieleen, että Suomen ortodoksinenkin kirkko on kauniiden, rohkeiden, rikkaiden ja voimakkaiden.
Enkä voisi ajatellakaan tarjota lastani seurakunnan kerhoon ilman minua - avustajaansa, koska tiedän, että resursseja on vähän.
Sama ilmiö oli muuten kotikuntamme koululaisten iltapäivähoidossa. Iltapäiväkerhosta vastaava nosti kädet pysyyn meidät nähdessämme ja näin sieluni silmin ajatuskuplan tämän pään päällä: “Me hoitajat olemme tarpeeksi stressaantuneita muutenkin - ei me vammaisia tänne haluta.”
Sama koskee paikallista erityisiltapäivähoitoa sekä ryhmäperhepäiväkotia. Henkilökunta on niin väsynyttä, että todella vaikeavammaisen lapsen vastaanottaminen on heille vaikeaa. Emmekä ole ainoita, jotka ovat näin kokeneet. Täällä tato-luokan opettajat olivat sanoneet erään tytön, jota täytyy välillä syöttää letkulla, vanhemmille, että jos tyttö on näin sairas ensikin syksynä, eivät he ota tätä kouluun.
Asiassa on vain se kummallisuus, että kaikkia lapsia koskee oppivelvollisuus tai -oikeus - ja tämä tyttö olisi pitänyt lähettää kouluviikoiksi pois kotoa erityissisäoppilaitokseen.
Tällä pitkällä puheenvuorolla tarkoitan sitä, että yhteiskunnan asenteet ovat ihan muutaman viime vuoden aikana todella koventuneet - kautta linjan.
Muistattehan tapauksen Pirkanmaalla, jossa hoitaja oli piikittänyt kuoliaaksi cp-vammaisen hoitolaitoksen asukkaan. Torniossa muutama kuukausi sitten ikääntynyt omaishoitajamies tappoi molemmat hoidettavansa.
Tässähän vain noudatetaan sitä oppia, mitä saamme vaikkapa televisiosta. Heikoimman lenkin voi vaikka iskeä insuliinilla kuoliaaksi.
Itseäni psykologisoinnissa pistää suorastaan vihaksi se, että ihmisten pitää ikään kuin jatkuvasti säätää päätään, vaikka vallitseva todellisuus, zeitgeit on sairas.
Joka puolella sinulle viestitetään, että jos et halua tai voi olla voittaja - leijona tai gaselli -, on syytä hankkiutua vähintäänkin terapiaan. Pahinta, mitä tässä voittajien yhteskunnassa voi olla, on osoittaa looseriuden merkkejä. Looserius - työttömyys tai muu - on stigma.
Kerttuli kirjoittaa: “Konventionaalista sodankäyntiä ei tarvita enää Suomessa, koska tämän päivän sota on sotaa pyhyyttä, perhettä ja siviilejä vastaan. Lapset, nuoret ja naiset ovat tässä sodassa eturivissä.”
Näin on.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
27.
Anne
Torstai, Elokuu 28, 2008 klo 10:11
Olen Piian ja Liisun kanssa siitä samaa mieltä, että vammaista lasta on vaikea saada mihinkään ilman avustajaa.
Tiedän tämän kokemuksesta tosin avustajan näkökulmasta. Olen toiminut avustajan vammaisille lapsille päivähoidossa. On totta että vammaista lasta ei huolita ilman avustajaa mihinkään, mutta olen myös kokenut sen että minun ja avustettavan piti pysyä poissa ryhmästä, että emme vaan häiritsisi ja tavoite oli saada lapsi toimimaan ryhmässä. hieman ristiriitaista toimintaa…
Toisaalta ymmärrän myös henkilökunnan kannan. Lapsi ryhmät on isoja siellä on usein hyvinkin levotonta. Häiriö käyttäytymistä yms. Eli voisi sanoa että ryhmässä saattaa olla enemmänkin lapsia jotka tarvitsisivat erityihoitoa.
Niin sitten kun ryhmässä on avustaja jollakin lapsella on helppo sanoa avustajalle, “että voisitteko te mennä vaikka tuonne toiselle puolelle tekemään jotakin, että saamme nyt tämän ryhmähetken jotenkin vietyä läpi.” Surullista mutta totta!Tosin ryhmän levottomuus ei välttämättä ole aina hyväksi erityislapselle.Ne muut lapset jotka tarvitsisivat apua niin eivät koskaan välttämättä saa sitä ja sitten on ne lapset joille avusata huolimattaei voida mitää koska, lapsen pahoinvointi johtuu siitä aikaisemmin mainitsemasta asiasta arvomaailman puuttumisesta. Vanhempien liiallisesta alkoholin(tähän voidaan puuttu joissakin määrin) käytöstä,-Työn ja sen tuoman rahan liiallisesta arvostuksesta. Tarkoitan että ihminen elää liikaa ulkoisten asioiden varassa, tai jopa siitä että ei olla vanhempia vaan lasten kavereita. Vanhemmat ei ymmärrä ei sanan ja tiettyjen sääntöjen opettamisen tärkeyttä.
Tätä kaikkea sain seurata, kun työskentelin avustajan erityislapsille. Se oli myös erittäin antoisaa työtä, mutta väsyin siihen, että olin lääkäri, sosiaalityöntekijä, pappi, lastenhoitaja, opettaja yms.Olin vain kuitenkin sitä yhtä lasta varten.
Samalla kun toimin ryhmässä päivähoidon puolella niin sain samalla seurata sivusta katsojana erilaisa ihmisiä ja heidän arvojaan. Edellä mainitut asiat aika usein nousi pääosaan. Se oli joskus tosi surullista seurattavaa sitä mietti vielä kotonakin että mitenkähän se lapsi nyt pärjää.
No en työskentele enää päivähoidon puolella, mutta ystäviäni kuunnelle niin kyllä he kertoo edelleen samaa henkilökunnan väsymisestä levottomuudesta avustajien puutteesta, ihmisten arvomaailman kummallisuudesta jne. No nämä on minun ajatuksia eikä niillä ole ketään henkiökohtaisesti tarkoitus loukata.
- toivon Piialle ja Liisulle voimia siinä, että jaksatte taistella lastenne puolesta ja heidän oikeuksista, koska nekään ei ole aina itsestään selvyyksiä tässä yhteiskunnassa.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
28.
Ylläpidon välittämä kommentti
Lauantai, Elokuu 30, 2008 klo 13:23
Tämä on ylläpidolle sähköpostilla toimitettu kommentti:
—
Tänä aikana sos.- ja terveydenhuollon sektoreilla Suomessa on suoranainen raunioituminen ja kurjistuminen menossa. On ollut 90-luvun lamasta lähtien ja jatkuu edelleen monivivahteisina ketjureaktiona.
Vaikeasti vammaiselle lapselle samoin kuin aikuiselle kuuluu tarvittava yhteiskunnan rahoittama tuki. Voimassa olevien säännösten mukaan yhteiskunnan pitäisi kustantaa kylliksi kouluavustajia, henkilökohtaisia avustajia, kuljetuspalveluja. Mutta niihin ei osoiteta varoja.
Säästösyistä hoitohenkilöstöä on poikkeuksetta liian vähän ja sekin joukko on yleensä niin ylikuormittunutta, että hoidon taso kyseenalaistuu. (Onko näissä insuliinisurmissa takana sekin, että hoitotyöhön otetaan lähes ketä tahansa, jo koulutuksesta alkaen? Persoonallisuushäiriöt tai muu patologia on liian yleistä hoitavien henkilöiden keskuudessa. Sairaanhoidonopettajien olen kuullut kauhistelevan miten pärjäämättömiä tai suorastaan sairaita henkilöitä nykyisin otetaan opiskelemaan hoitoalaa…)
Kuntien tulot putosivat puoleen kun entinen valtionosuusjärjestelmä romutettiin 90-luvun alussa. Kuntien tulot eivät ole edelleenkään paljon tästä lisääntyneet. Kuitenkin kuntien velvoitteet ovat säilyneet pääsääntöisesti samoina, jopa lisääntyneet.
Valtio kieltäytyy täysin vastuustaan huolehtia kansalaistensa sos.- ja terveydenhuollosta. Somaattisesti vammaisten ja sairaitten lisäksi psyykkisesti sairaat ja sairaat vanhukset ovat eräiltä osin heitteillä. Mm. Helsingin kaupunki on priorisoinut hoidonpiiristä pois kokonaan persoonallisuushäiriöiset…
Pitkäaikaissairaat ja vammaiset samoin kuin erikoissairaanhoitoa tarvitsevat olisi hyvä olla valtion vastuulla: rahoitus pääasiassa valtiolta, kunnat osallistuisivat kohtuullisella panostuksella.
Poliittista tahtoa tähän kuitenkaan ei ole. Eikö se ole haaste meille kristityille!?! Olemmeko liian hiljaa ja niin omaan itseemme keskittyneitä, ettemme näe hätää ja tuskaa ympärillämme?! He, jotka sitä todellisuutta elävät, eivät osaa, jaksa tai pysty asioitaan ajamaan ja puoliaan pitämään. Tarvitaan meidän vielä terveenä ja voimissamme olevien tahtoa ja toimintaa tilanteen korjaamiseksi!
Kirjoitit Pia, että “psykologisoinnissa pistää vihaksi”… Niin pitääkin pistää, kun kuvaamaasi psykologisointiin törmää! Mutta itsessään psykologian/psykiatrian kimppuun ei kannata hyökätä. Yhtä vähän kuin kannattaa hyökätä itse kristillisyyden kimppuun kun ilmenee esim. papiston harjoittamaa pedofialiaa, alistamista ja väkivaltaa uskonnon nimissä tai lievempiä epäkohtia uskonnollisissa yhteyksissä.
Jokaiselle meistä on tarkoitettu ohje ja kehotus olla laupiaita samarialaisia - sekä kapeasti että laajasti ottaen. Autettavat, hoidettavat ja tuettavat ovat tänä päivänä näitä mitä ovat, samoin keinot ovat tämän päivän keinoja. Emme kulje aaseilla, emme vuodata haavoihin viiniä ja öljyjä eikä meidän tarvitse tyytyä manauksin tms. ajamaan ulos riivaajia… Sekä aineelliset että henkiset työvälineet ovat nykyisen tietämyksen mukaisia.
Meidän vielä voimissamme olevien ja yhteiskunnalle veroja maksavien täytyy jotenkin aktivoitua - mihin ryhdyttäisiin ja mitä tehtäisiin?
Diakoniatyöntekijänä näen jokapäiväsessä työssäni koko ajan tilanteen kauheuden.
—
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
29.
Liisa
Sunnuntai, Elokuu 31, 2008 klo 6:59
Vanhenevan vammaisen tilanne on samanlainen kuin nuoren. Hyvin hurskaat ortodoksit menevät mielellään luostareihin talkootyöhön samaan aikaan kun paljon lähempänä olisi niitä, jotka tarvitsisivat apua, edes joskus. Vanhan asia on sitten vain itse tykönänsä yrittää työstää vaikeita tunteitaan, kun ei enää jaksa. Siinä sitä psykologiaa tarvitaan. Vanha ei kehtaa kysyä autokyytiä, ei vaikkapa mattojen viemistä pesulaan. Sillä tavalla se tietysti on oma vika. Mutta ihan oikeasti ne jotka jaksavat luostareihin, ovat myös hyvin kiireisiä.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
30.
Liisu
Tiistai, Syyskuu 2, 2008 klo 10:53
Tässä keskustelussa on ollut koko ajan se ongelma, että useimmat keskustelijat ymmärtävät termin psykologia virheellisesti tarkoittavat vain aikuisten joskus jopa näennäisten ongelmien ja traumojen “hoitamista”, kun oikeasti psykologia on ihan muuta! Psykologiseen perustietämykseen kuuluu esim. käsitys siitä, että vaikkapa lapsi, sairas tai vammainenkin, tarvitsee sopivia välineitä ja tukea oppimiseen tai siitä, että vanhuuteen kuuluu usein yksinäisyyttä ja ahdistusta, joissa käytännön lähimmäisyys voi olla avuksi. Psykologia on pitkälti ihan maalaisjärkistä ihmisen tilanteen ymmärtämistä. Aivan syyttä sitä on täällä leimattu suurin piirtein paholaisen työkaluksi. No, otetaan pois mielestämme kaikki psykokologinen - sanoisin inhimillinen ymmärrys ja myötätunto - silloin voidaan romuttaa kaikki tuki, jota esim. erityisoppilaille annetaan, silloin voidaan jättää psyykkisesti heikommat yksin, silloin voidaan sanoa autokyytiä tarvitsevalle vanhukselle, että “autan luostaria / kirkkoa, ei minulla ole aikaa kuljettaa mattojasi”. Eiväthän kristityt tee niin? Ikävä kyllä saattavat tehdä, jos ei ole halua inhimilliseen perusymmärrykseen - jos kristitynkin suhtautuminen heikompiin on kylmä ja kova. Ihmisellä voi olla oikea usko ilman rakkautta - ja rakkaudesta tässä viime kädessä on kyse. En väitä että psykologia antaa sitä, mitä kristillinen rakkaus, mutta hyviä työkaluja se voi antaa ihmisten kohtaamiseen.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
31.
epäonnistunut äiti
Sunnuntai, Syyskuu 7, 2008 klo 9:36
Kiitos kirjoituksestanne ja koko tästä blogista. Olen seurannut tätä pitkään, mutta en ole rohjennut kommentoida. Nyt tämä teksti sattui kipeästi omaan itseeni.
Olimme molemmat, mieheni ja minä luterilaisen seurakunnan työntekijöitä. Mieheni on kuollut ja itse olen eläkkeellä. Ainoa lapsemme sairastaa vakavaa masennusta, eikä ole pystynyt sen takia opiskelemaan yliopistossaan. Pyrimme antamaan lapsellemme kristillisen kasvatuksen ja kantamaan hänet rukouksin elämän taipaleelle. Tunnen suurta murhettä ja pelkoa poikani puolesta, joka on lähes eristäytynyt maailmasta omaan opiskelija-asuntoonsa. Hän saa terapiaa n. 1xkk, koska aikaa ei usampaa kertaa kuussa voi järjestää. Olen itse sairastanut masennusta myös ja saanut siihen avun Jumalalta ja tarapialta.
Tiedän, että puolestamme rukoillaan niin luterilaisen kuin ortodoksisenkin seurakunnan ja ystävien puolella. Olen lapsuudesta asti saanut tutustua myös ortodoksiseen kansankirkkoomme, lukenut sen kirjallisuutta hengelliseksi rakennuksekseni ja käyn vuosittain sekä Valamon, että Lintulan luostareissa pyhiinvaelluksella. Olen kuitenkin itse edelleen luterilainen.
Pyydän nöyrästi esirukoustanne Äiti Kristoduli, pienelle, ahdingossa elävälle perheellemme.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
32.
Liisu
Maanantai, Syyskuu 8, 2008 klo 10:05
Hyvä nimimerkki “Epäonnistunut äiti”! En voi olla kirjoittamatta Sinulle, vaikka äiti Kristodulille kohdistitkin viestisi. Jos et pane pahaksesi, minä tavallinen “riviortodoksi”, itsekin psyykkisesti oireilevan lapsen äiti, haluan muistaa poikaasi ja Sinua rukouksin. KAIKKI ME olemme epäonnistuneita - Sinä et yhtään enempää - olemme koko yhteiskuntana epäonnistuneet rakkauden käskyn toteuttamisessa. Minä olen heikko ja erittäin vajavainen, mutta en epäile kääntyä Jumalan puoleen Jumalanäidin laupeuden suojissa. Lämpimin ja osaaottavin terveisin Liisu
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
33.
epäonnistunut äiti
Maanantai, Syyskuu 8, 2008 klo 21:47
Kiitos!
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
34.
Hemmo
Tiistai, Syyskuu 23, 2008 klo 15:50
23.9 Tänään 10:45 Kauhavalla sai surmansa yhdeksän täysin sivullista ja viatonta opiskelijaa vain yhden ihmisen (tietojen mukaan opiskelija hänkin) toimien seurauksena. Kuuntelin juuri radiosta hallituksen tiedotustilaisuuden ja mieleeni palautui tämä keskustelu jota tässä on käyty. Olen totisesti samaa mieltä Äiti Kristodulin kanssa siitä että psykologialla ja sen “kaiken ymmärtämiseen” pyrkivällä asenteella on liian paljon paino arvoa tässä nykyisessä yhteiskunnassamme. Psykologista painotusta on kuulemma kouluissa lisätty viime vuotisten Jokelan tapausten jälkeen ja poliisi on tehostanut intternetissä esiintyvien ammuskelijoiden seurantaa. Ja tulos: yhdeksän kuollutta nuorta ihmistä jotka tänä aamuna menivät kouluun oppiakseen tekemään ruokaa ihmisille! Pääministeri puhui arvoista ja yhteisöllisyydestä. Yhteisöllisyydestä? Instituutiot joita valtio ylläpitää edesauttavat joka päivä ihmisten jakamisessa niihin joita tarvitaan ja niihin jotka ovat häviäjiä. Televisio bigbrothereineen, haaskannäkösine ja yllytyshurjineen ynnä muine epäolennaisuuksista olennaisia asioita tekevine ohjelmineen ruokkii tyhjänpäiväisyyden, irrallisuuden ja voimattomuuden ilmapiiriä; ilmapiiriä jonka tunnuslauseena on “panem et circem” sillä uudella painotuksella että “panem” pyritään karsimaan pois. Ja kun ihmisten hätä, leipäjonot, jotka eivät suinkaan ole hävinneet minnekkään, lisääntyvä työttömyys ja työn epävarmuus ynnä muu jokaiselle tuttu surullinen todellisuus täyttää arkipäivää suurella osalla ihmisiä tässäkin maassa, mikä on se vastaus jota konkreettiseen toivottomaan tilanteeseen tarjotaan? Psykologin palvelut. Tunti terapiaa kerran viikossa, tunti aikaa purkaa järjettömäksi paisuvaa hätäänsä ihmiselle joka ei edes kykene ymmärtämään mistä hänen asiakkaansa puhuu. Olen viime aikoina lueskellut Pyhän Johannes Krysostomoksen opetuspuheita johanneksen evankeliumista ja hän jos kuka on mies jota meidän aikamme, niin köyhien, kuin vallankin hyvin toimeentulevien kannattaa kuunnella. Psykologia ei ole mitään tiedettä. Kymmenet eri terapiakoulukunnat kinastelevat siitä kenen opastus ja tietämys ihmisen psyykestä johtaa toivottuihin tuloksiin. Minua on henkilökohtaisesti terapoitu ja paranneltu, milloin missäkin kunnes eräänä päivänä älysin itse etteivät ongelmani olleetkaan parannettavissa psykologisoinnilla ja lääkityksellä vaan sillä että minä, minä itse ja henkilökohtaisesti, pyrin tekemään sovinnon oman elämäni ja Jumalan kanssa. Väkivaltaista käytöstä ei TARVITSE yrittääkkään ymmärtää. Se ei ole hyväksyttävää missään muodossa. Psykologi voi olla tarpeen ihmiselle joka kokee ettei kukaan muu häntä kuuntele, mutta psykologinen hoito on HUMPUUKIA, johon ihmiset uskovat kuin vuoreen. Sen sijaan peräänkuulutan aktiivisempaa lähimmäisestä välittämistä arjessa, sitä että kun kävellään torin pummien ohi ei käännetä heistä pelokkaasti katsetta pois vaan pyritään ymmärtämään se tragedia joka näiden ihmisten elämää pitää otteessaan. Peräänkuulutan sellaista nuorista välittämistä, joka ei kierrä päihteissä pyöriviä alaikäisten porukoita kaukaa ja soittaa poliisille, vaan joka pyrkii edes jonkinlaiseen positiiviseen kontaktiin heidän kanssaan. Meidän Herramme ei väistänyt synnintekijöitä. Päin vastoin, Hän hakeutui heidän seuraansa antaakseen heille mahdollisuuden tarkistaa arvojaan, tehdä parannus ja alkaa kilvoittelun kohti parempaa elämää. Kun nyt rukoilen esirukousta uhrien omaisten puolesta, rukoilen myös teon tekijän sielun puolesta. Hänen tekojaan en ymmärrä, en edes halua ymmärtää; hänen tekonsa ovat paholaisen tekoja, mutta hän itse näiden tekojensa pohjalla on Jumalan kuva ja häntä minun on rakastettava.
siunattua jatkoa kaikille.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
35.
Ulla
Torstai, Syyskuu 25, 2008 klo 13:22
Elämme taas päiviä, jolloin me nuorten äidit ja opettajat tunnemme suurta riittämättömyyttä. Yritämme monin keinoin kasvattaa ja tukea nuoriamme, mutta kuitenkin jotkut heistä syrjäytyvät ja masentuvat. Aina joku ajautuu äärimmäisiin tekoihin. Työskentelen itse pääkaupunkiseudulla, missä nuoria on monista kulttuureista. Islamilaisnuoret viettävät ramadaniaan, kertovat uskostaan pukeutumalla ja poistuvat välillä rukoilemaan pukuhuoneeseen. Meistä kristityistä tuntuu, niin on meidän annettu ymmärtää, että omasta uskosta puhuminen ja sen ulkoiset merkitkin ovat epäasiallisia ja loukkaavat muista kulttuureista tulleita. Tällaisena vaikeana aikana uskonnon suoma lohtu ja rohkaisu olisi kuitenkin kaikille tarpeen. Mielelläni ottaisin sen esiin esim. Kauhajoen tapahtumia käsiteltäessä. Se ei kuitenkaan sovi. Voin vain rukoilla nuorteni puolesta, ja kun sanat loppuvat luen työmatkalla Jeesuksen rukousta vahvistaakseni itseäni uuteen päivään monin tavoin oiteilevien opiskelijoideni parissa.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
36.
Liisu
Maanantai, Syyskuu 29, 2008 klo 10:02
Ulla puki sanoiksi monen äidin ja opettajan, kasvattajan, ohjaajan tunnot: tunnemme suurta riittämättömyyttä! Yritetään muistaa, että meille riittämättömille voi Kristus olla voimana. Meidän rukoustemme kautta, meidän pienten tekojemme kautta - heikkoudestamme huolimatta, Jumala voi toimia armossaan nuortemme hyväksi… Muistetaan rukouksin myös surmatyön tekijän sielua! Olen aika ajoin tuntenut surua siitä tietoisuudesta, että on olemassa lapsia, joiden puolesta ei kenties kukaan rukoile - mutta ei siinä auta murehtiminen, vaan on noustava ja rukoiltava!
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
37.
Ulla
Perjantai, Lokakuu 3, 2008 klo 15:18
Hemmo, minä olen eri mieltä siitä, että psykologia olisi humpuukia. Kyllä moni hyötyy siitä, että voi käydä terapeutin kanssa läpi elämäänsä ja ajatuksiaan. En ainakaan itse, vaikka olen kristitty ja uskonkin siten, kun kykenen Jumalan armoon, aina itse kykene itseäni parantamaan. Läheisiä ei aina halua ongelmillaan ja murheillaan raskauttaa. Psykologian koulukunnat eivät ole tärkeitä, vaan se, että on luotettava ihminen, jolle voin puhua, joka kuuntelee ja jonka ei tarvitse pelätä itse kuormittuvan murheistani. Ystävä tai perheenjäsen ei aina ole tällainen. En tiedä teillä ortodokseilla, voisiko rippi-isä olla tällainen henkilö. Jotenkin minusta tuntuu, että ei voi. Rukouksessa tietenkin voin kertoa murheeni ja pyytää apua, mutta kyllä terapia lisäksi on ainakin minua vaikeina aikoina auttanut. En ehkä ole niin hyvä kristitty, että kuulisin aina rukousvastauksia niin, että pääsisin ahdistuksestani.
Siunausta sinullekin!
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
38.
Hilkka
Sunnuntai, Lokakuu 26, 2008 klo 7:48
Todella tärkeä ja ajankohtainen kirjoitus.
Jumalan siunausta sinulle ja voimia kirjoittaa lisää tän
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
39.
Juksu
Torstai, Helmikuu 5, 2009 klo 19:11
Kyllä kristillisyyttä ja psykologiaa molempia tarvitaan. Ei kumpaakaan ole syytä väheksyä. Tiede on Jumalasta.