Julkaistu alkuaan 12.3.2008.
Suomentaessani marttyyrien elämäkertoja olen kiinnittänyt huomioni siihen, kuinka vapautuneesti useimmat heistä suhtautuivat kuolemaan. He olivat todella sisäistäneet Pääsiäisen sanoman kuoleman voittamisesta. Kristuksen tehtävä olikin tulla päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjia. (Hepr.2:15) Hän itse maan päällä eläessään puhui vähätellen ruumiillisesta kuolemasta: ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, eivätkä sen jälkeen voi mitään enempää.”(Luuk.12:4). Ei siis ole kyse kovin vakavasta asiasta – vakavaa on vasta siinä, mihin meidät iankaikkisuudessa sijoitetaan.
Pääsiäisenä toistamme: ”kuolemalla kuoleman voitti.” Usein tämä voitto mielletään niin, että sen vaikutukset tuntuvat vasta kuoleman jälkeen. Mutta itse asiassa se vapauttaa jo nyt kuolemanpelosta. Apostoli Paavali sanoo hyvin luontevasti: ”Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta.” (Fil.1:23)
Tuttu alkukirkon ajan sanonta on: ”Marttyyrien veri on siemen.” Juuri kristittyjen pelkäämättömyys ja jopa ilo kuoleman kohtaamisessa sai heidän kidutuksiaan seuraavat kiinnostumaan kristinuskosta. Ihmiset tahtoivat tietää, mistä he saivat tuollaisen ennen näkemättömän rohkeuden ja varmuuden kuoleman kohtaamisessa.
Mutta entäs nyt? Niin uskovat kuin uskoa vailla olevat tuntuvat yhtälailla käpristyvän kuoleman edessä. Sen puheeksi ottaminen on epäkorrektia ja saa ihmiset tuntemaan itsensä vaivautuneiksi. Kuolema on eristetty elämästä ja piilotettu laitoksiin. Onko ketään, joka uskaltaa onnitella kuolemansairasta, kun tämä on siirtymässä tästä vaivojen paikasta ikuiseen autuuteen? Kristittyjenkin kesken pitää vain olla hyvin vakava ja surullinen sekä toisten että omaa kuolemaansa kohdatessa. Se, että kuolema on voitettu, ei käytännössä näy missään. Eikö Pääsiäinen velvoita meitä tuomaan ilo kuoleman voittamisesta arkitodellisuuteen?
Äiti Kristoduli
Suomentaessani marttyyrien elämäkertoja olen kiinnittänyt huomioni siihen, kuinka vapautuneesti useimmat heistä suhtautuivat kuolemaan. He olivat todella sisäistäneet Pääsiäisen sanoman kuoleman voittamisesta. Kristuksen tehtävä olikin tulla päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjia. (Hepr.2:15) Hän itse maan päällä eläessään puhui vähätellen ruumiillisesta kuolemasta: ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, eivätkä sen jälkeen voi mitään enempää.”(Luuk.12:4). Ei siis ole kyse kovin vakavasta asiasta – vakavaa on vasta siinä, mihin meidät iankaikkisuudessa sijoitetaan.
Pääsiäisenä toistamme: ”kuolemalla kuoleman voitti.” Usein tämä voitto mielletään niin, että sen vaikutukset tuntuvat vasta kuoleman jälkeen. Mutta itse asiassa se vapauttaa jo nyt kuolemanpelosta. Apostoli Paavali sanoo hyvin luontevasti: ”Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta.” (Fil.1:23)
Tuttu alkukirkon ajan sanonta on: ”Marttyyrien veri on siemen.” Juuri kristittyjen pelkäämättömyys ja jopa ilo kuoleman kohtaamisessa sai heidän kidutuksiaan seuraavat kiinnostumaan kristinuskosta. Ihmiset tahtoivat tietää, mistä he saivat tuollaisen ennen näkemättömän rohkeuden ja varmuuden kuoleman kohtaamisessa.
Mutta entäs nyt? Niin uskovat kuin uskoa vailla olevat tuntuvat yhtälailla käpristyvän kuoleman edessä. Sen puheeksi ottaminen on epäkorrektia ja saa ihmiset tuntemaan itsensä vaivautuneiksi. Kuolema on eristetty elämästä ja piilotettu laitoksiin. Onko ketään, joka uskaltaa onnitella kuolemansairasta, kun tämä on siirtymässä tästä vaivojen paikasta ikuiseen autuuteen? Kristittyjenkin kesken pitää vain olla hyvin vakava ja surullinen sekä toisten että omaa kuolemaansa kohdatessa. Se, että kuolema on voitettu, ei käytännössä näy missään. Eikö Pääsiäinen velvoita meitä tuomaan ilo kuoleman voittamisesta arkitodellisuuteen?
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
1.
Maahiska
Keskiviikko, Maaliskuu 12, 2008 klo 20:13
Tervehdys täältä Keuruulta. Olet oikeassa, kuolema piilotetaan usein pois silmistä eikä monikaan halua nähdä poisnukkunutta omaistaan edes kappelissa kun se vielä hetken olisi mahdollista. Kuolema tulee monille yllätyksenä, vaikka sitä odotettaisiin esim. sairastavan kohdalla piankin tapahtuvaksi. “Kuolemaa ei ole” vääntyy pelkäävien suussa optimistiseksi harhaksi ilosanoman sijaan. Minulle oli lohdullista ja helpottavaa seisoa Lintulan hautausmaalla avoimen haudan äärellä. Se toi konkreettisesti ymmärrettäväksi ruumiin kuoleman ja sielun elämän, tuonilmaisten odotuksen ilon. Äitini saattohoito ja arkkuun pukeminen tuntui todella rakkauden palvelukselta eikä ollut lainkaan pelottavaa.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
2.
liisa
Torstai, Maaliskuu 13, 2008 klo 16:02
Kiitos Äiti Kristoduli
Olen joutunut kuoleman kanssa vastakkain tilanteessa,johon kukaan vanhempi ei halua joutua;oman lapsen yllättävän tuonilmaisiin siirtymisen yhteydessä. Kuolema sanana ja asiana on tullut joka päiväiseen elämään läsnä olevaksi,vaikka en sitä niin itse halunnut. Vaan ei sitä Jumala minulta/meiltä kysynyt.
Mutta samalla olen joutunut/saanut kohdata kuoleman itsessäni asiana, jonka tapahtuneeseen saakka siirsin pääosin itseni ulkopuolelle. Vain joskus varkain se pääsi alitajuntaani tai ehkä jopa varkain tietoisuuteeni livahtamaan asiana, joka minulle/meillekin voi JOSKUS tapahtua.Mutta ei, sitten joskus vanhana, sitten kun olemme eläkkeellä jne…
Nyt kuolemasta puhuminen, sen ajatteleminen, lapseni ja muiden vainajien puolesta rukoileminen on osa elämää ja arkea. Ei siten,että se täyttää kaiken ajan ja on päälimmäinen asia elämässä. Mutta siten, että tietoisuus siitä, että se on asia, joka tapahtuu omana aikanaan, kun on sen aika, ja siihen on syytä valmistautua jollain lailla.
Mutta se kuolema on edelleen suuri mysteeri ja salaisuus, ja sinähän se pysyy viimeiseen hetkeen asti. Vain tuonilmaiseen siirtyneet siitä voisivat jotain kertoa. Mutta enää ei pelota eikä ahdista, ja onneksi on usko ja Jumala sekä Jumalan äiti, joiden armoa ja apua voi pyytää niin omien rukousten yhteydessä vainajien puolesta kuin omaaan elämään ja tuonilmaiseen siirtymiseen liittyen.
Se, että uskaltaa ajatella kuolemaa osana eläämää ja maanpäälisen elämän viimeisenä vaiheena, auttaa ainakin minua elämään tätä päivää sellaisena kuin se on iloineen ja murheineen.
Toivottovasti saan voimia ja apua kohdata myös kuoleman rauhallisena, kun sen aika koittaa.
Siunattua loppu paastoa sekä ylösnousemuksen juhlaa niin äiti Kristodulille kuin myös muille tätä plogia lukeville.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
3.
Nunna Kristoduli
Torstai, Maaliskuu 13, 2008 klo 16:50
Kiitos kommenteista Maahiska ja Liisa!
Jotkut sentään ovat joskus kirkon historian aikana tempautuneet toiseen maailmaan ja pyrkineet siitä jotakin kertomaan, vaikka asioita on ihmiskielellä vaikea ilmaista. Lähellä omaa aikaamme vanhus Joosef Hesykasti (+1959) oli yksi näistä. Kerran kulkiessaan Athosvuoren polkuja hän yhtäkkiä jotenkin siirtyi toiseen todellisuuteen. Hän kertoi myöhemmin oppilailleen, mitä hän siellä näki. Tämä ankara askeetti mainitsee mm. - tämä on Sinulle, Liisa - että hän näki avaran kirkkaanvihreän tasangon, jossa valtaisa määrä eri-ikäisiä lapsia leikki iloisesti ja sopuisasti, niin että teki oikein hyvää sitä katsella - siis paikan minne lapsena täältä lähteneet menevät.
Siunattuja pyhiä päiviä teillekin!
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
4.
Maahiska
Perjantai, Maaliskuu 14, 2008 klo 10:48 ~ edit comment
On se niin, että pelko oman lapsen kuolemasta on todella voimakas. Silloin ei auta muu kuin rukoilla. Tällainen pelko on jonkinlainen tabu, siitä ei saa puhua - kenties taikauskoisista syistä tai siksi että se satuttaa niin paljon. Olen usein miettinyt kuinka ihmeessä sellaisesta voi selvitä.
Armahda meitä, Jumala, anna meille voimaa.
Hannele
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
5.
Sanna
Lauantai, Maaliskuu 15, 2008 klo 17:47
Kiitos kovasti kirjoituksestanne! Näinhän juuri on: Kristus voitti kuoleman kuolemalla. Paastonaika on elämästä luopumisen harjoittelun aikaa. Täytyy myöntää, että kovin vaikeaa se tietenkin on. Vaikka minulla on täysi varmuus tuonpuoleisesta, ihmettelen miksi en kuitenkaan pysty luopumaan enemmästä maallisesta. Viha ja kateus pyrkivät yhä uudelleen ajatuksiini. Tiedän, että rukous on avain kaikkeen, mutta sen harjoittaminen päivästä toiseen on työlästä. Varsinkin, jos kilvoittelee yksin -ilman muiden ja perinteen tukea.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
6.
Nunna Kristoduli
Lauantai, Maaliskuu 15, 2008 klo 22:19
Niin, Hannele,mutta ajatellaapa edellisiä sukupolvia. 1900-luvun alkupuolelle asti lasten menettäminen oli hyvin tavallista. Omakin mummoni menetti kolme ja eloon jäi vielä kahdeksan. Ei siinä voinut jäädä vuosiksi suremaan vaan oli vain ponnisteltava eteenpäin jäljelle jääneiden kanssa ilman mitään psykologista kriisitukea - ainoa tuki oli usko.
Sanna,luen tässä parhaillaan tulevaa kirjaani varten arkkipiispa Paavalin pääsiäistervehdyksiä. Vuonna 1967 hän kirjoittaa: “Ylösnousemuksen ihme koetaan pyhän ehtoollisen sakramentissa.Ylösnousemukseen uskovan ei tarvitse karkottaa kuolemaa tietoisuudestaan, se on voitettu kuolema, joka vain suorittaa “palvelutehtäväänsä” pukien “tämän katoavaisen” minämme “katoamattomuuteen” ja siten saattaen meidät tulevan elämän todellisuuteen ja yhteyteen itsensä kuoleman Voittajan kanssa. — Kun hän itse sai v.1973 pääsiäisyöpalveluksen jälkeen ankaran sydäninfarktin, josta hän toipui kuin ihmeen kautta koettuaan sydämen pysähdyksenkin, kysyin häneltä, vaikuttiko se jotenkin hänen uskoonsa.Hän vastasi: “Ei ollut minkäänlaista paniikkia millään hetkellä.” Lieneekö lähelläsi kirkkoa? Siellä oma rukous saa voimaa yhteisestä rukouksesta.Arkkipiispa Paavali kirjoitti myös: “Kirkko ei epäile vaikka ykstyinen ihminen saattaakin epäillä.” Luostarissa on se hyvä puoli, että pääsee kaksi kertaa päivässä kirkkoon.
Ja alkavalla suurella viikolla jumalanpalveluksia riittää joka päiväksi luostarin ulkopuolellakin.
Siunattua matkaa Pääsiäiseen
t. äiti Kristoduli
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
7.
Frank
Sunnuntai, Maaliskuu 16, 2008 klo 23:11
Kuolemaa ei ole – vai onko?
Kyllä se on tämänpäivän yhteiskunnassa pois siirretty asia asia josta ei haluta tai osata keskustella koska se ei enää ole läsnä kuten ennen kun ihmiset saivat kuolla kotiinsa kaikkihan tapahtuu nykyään sairaalassa useinmiten joten omasta mielestäni se ei ole niin vahvasti läsnä yhteiskunnassa tietysti kuoleman kohdannen omaiset kokevat sen vahvasti muu yhteiskunta jatkaa menoaan tältä tuntuu.
Olen itse kokennut kuoleman läheltä lapsen menetykseen noin 14 vuotta sitten ja arvet ovat vieläkin tallella ja kaipuu suuri joten Liisan kirjoitus kosketti minua. Aamulla 22.3 -94 sain kaksostytöt ja sain iloita heidän luonaan ja tuoreena isänä suunitella tulevaisuutta ja miettiä että miten kaksosten isänä pärjään kun saan heidät kotiin kunnes illalla sain puhelun sairaalasta jossa kerrotiin että toinen tytöistä oli kuollut ja toisen tulevaisuus oli vielä epävarma kaikki muuttui hetkessä kuinka minuun sattuikaan viesti oli kerrottava myös vaimolle kun saavuin sairaalaan niin sain pitää pois nukkunutta tytärtäni sylissä ja luovutta hänet jumalalle ja toivoin että aika olisi pysähtynyt enkä olisi tarvinnut luopua siitä hetkestä koskaan niin kauniisti hän nukkui kuolonunta. Seuraavana päivänä kun olin katsomassa toista tytärtä sairaalassa jonka selviäminen oli epävarmaa sain soiton että vaimon tilanne oli kriittinen toisessa sairaalassa sain kokea kuinka elämä voi hetkessä muttua kuoleman takia ja kuinka voimaton ihminen on sen edessä illalla kotona surusani ja epätoivossani polvistuin herran eteen ja rukoilin ja herra kuuli ja auttoi tänään minulla on perhe vaimo ja 2 tytärtä toinen täällä mailmassa ja toinen tuonpuoleisessa odottamassa olen varma että se uskon siemmen jonka kotona sain kantoi herran avustuksella ja armolla minua etenpäin nämä vuodet.Ja kiitos siitä että oli vanhemmat jotka olivat kokenneet kuoleman ja osasivat tukea ja auttaa minua.Aika on auttanut ja suru on helpottanut ei poisttunut kaipuu on vieläkin vahvana sydämmessä mutta uskon että Victorialla on hyvä olla taivaassa ja saan kohdata hänet uudestaan kun aikani koitttaa.
Uskoisin ja toivoisin että kuoleman voittaminen näkyisi siinä että moni joka uskoo Jesukseen ja Jumalanäitiin ja Pyhiin mieltää jatkavansa elämää tuonpuoleisessa joskus niin se näkyisi mielen ja sydämmen rauhallisuutena kohdata kuolema vaikka se ei helppoa olisi.
Siunattua juhlaa
Frank
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
8.
Anne
Maanantai, Maaliskuu 17, 2008 klo 13:00
Niinhän se tässä yhteiskunnassa on, kuolemasta ei saa puhua, kun se ei ole muotia. Nyky yhteiskunnassa kun pitää olla nuori ja kaunis, energinen tehokas mielellään vielä terve. Eihän tämmöiseen yhtälöön enää kuolema mahdu. Se kun veisi tältä yhtälöltä pohjan pois, tai paremminkin sanottuna ihmisiltä. Kuolema muistuttaisi heitä, että tässä maailmassa mikään ei ole ikuista vaan kaikkia kohta sama asia lopulta -kuolema. Tämän vuoksi varmaankin kuoleminen on nykyään laitettu piiloon laitoksiin sillä se ikään kuin hoidetaan pois silmistä siististi ilman, että siitä tarvitsee puhua tai siihen ympäritön millään lailla sotkeentua. Siitähän voi tulla joillekin taraumoja.
Olen usein miettinyt miten ihmiset ennen selvisivät kuoleman kohtaamisesta ilman mitään sen suurempaa kohua tai traumaa? Varmaankin se että oli Usko, ja kotona synnytiin ja kuoltiin se oli normaalia elämän kiertokulkua. Usko myös auttoi ihmisiä varmaankin jaksaman monissa vaikeissa elämän tilanteissa.
Itselläni on kuolemaan ollut aina semmoinen “kummallinen” suhde, se on hieman kuin ystävä joka sanoo myös ne ikävätkin asiat.
Kuolema ei ole koskaan ollut mikään peikko vaan hyvin normaali asia ihmis elossa. Tämän olen saannut äidiltäni henkisenä perintönä. Hän aina puhu myös kuolemasta niin kuin se olisi joka päiväinen asia. Niinhän se onkin joka hetki joku kuolee jossakin ja joku syntyy eli normaalia elämän kierto kulkua.
Olen yrittänyt miettiä sitä miten suhtautuisin siihen jos menettäisin lapseni? Täytyy myöntää en pysty edes kuvittelemaan joten se tästä asiasta. Ei ole sanoja! vain hiljaisuus ja rukous.
Mietin tässä kommentteja ja Äiti Kristodulinkin aloitus tekstiä lukiessani, jos joutuisin itse nyt lähtemään tästä maailmasta niin kapinoisinko Jumalan tahtoa vastaan?
Varmaankin koska tuntisin, että pettäisin lapseni ja puolisoni kun he jäisivät tänne. Tämä on kai sitä äidin huolta ja murhetta jota kantaa lapsistaan. Kuinka heidät saisi maailmaan aikuisiksi,ja siellä vielä pärjäämään. kuinka puolisoni jaksaisi vastuun kantmisen yksin?
-Varmaankin tästä syystä kapinoisin Jumalan tahtoa vastaan, vaikka tiedänkin että hän tietää asiat paremmin, ja hän huolehtii perheestäni. No tämä oli pohdinto omalle kohdalle sattuvasta kuolemsta, se kuinka asiat oikeasti menis sen tietää yksin Jumala! Onneksi Hän on niin armahtavainen, ja viisas että ei kerro asioita etukäteen meille.
Siunattua juhlaa kaikille
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
9.
Birgitta
Perjantai, Maaliskuu 21, 2008 klo 8:16
Tämä ei voi olla sattumaa, että löysin nämä sivut. Näin Aamusydämellä ohjelman ja vielä kahteen kertaan. Toisen lähetyksen jälkeen aloin selailla netistä kaikkea ortodoksisuudesta ja Valamon ja Lintulan luostareista. Minut valtasi voimakas kaipuu luostarielämää kohtaan. Tuntuu siltä, että ainoat, mistä olisi vaikea luopua, ovat minun kaksi ihanaa kissaani. Omaa perhettä kun ei ole.
Kuolemaa olen miettinyt paljon useamman kuukauden ajan. Aika ajoin se valtaa mielen ja tunnen pelkoa kuolemaa kohtaan. En pelkää niinkään kuolemaa itseään, vaan sen elämän menettämistä, mikä minulla olisi vielä jäljellä täällä maan päällä.
Vuonna 1992 vierailin sekä Valamon että Lintulan luostareissa. Jo silloin tunsin voimakkaan rauhan vallitsevan itseni kulkiessani luostarien tiloissa. Siitä asti ortodoksisuus on aina välillä nostanut päätään. Mutta takaisin kuolemaan.
Nyt sen tiedän, mitä vaille olen ollut. Olen ollut vailla hengellistä yhteyttä ja yhteisöllisyyttä. Se on ollut se, jonka menettämistä olen pelännyt kuolemaa miettiessäni. Tunnen, että minulla on jokin tehtävä tässä maailmassa, olen aina kokenut niin, en vain ole tiennyt, mikä se on. Nyt luulen tietäväni.
Moni asia mietityttää, eihän tässä ole viikkoakaan kulunut.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
10.
Frank
Sunnuntai, Maaliskuu 23, 2008 klo 4:12
Kristus nousi kuolleista! - Totisesti nousi!
Siunattua juhlaa
Frank
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
11.
Metsämarja
Keskiviikko, Maaliskuu 26, 2008 klo 8:14
Kuolemaa ei ole, luvataan ja luvataan myös että hän vie meidät viheriäisille niityille lepäämään..
Hienoimpia asioita mihin voin elämässäni perustaa ja uskoa.
Itse käyn läpi vakavaa sairautta nimeltä syöpä vaikka en ole etes vanhakaan vaan sairastuneiden silmissä liiankin nuori ja kun tieto tuli, ensimmäinen kysymys lääkärillekin oli milloin minä kuolen?
Mutta sitä päiväähän meistä ei kukaan tiedä ei edes lääkäritkään vaan yksin omaan Hän jonka kädessä on elämämme päivät.
Mutta miksi meidän ihmisten pitää pelätä sitä kuolemaa? Kuolemaa jota ei ole? Miksi minä pelkään?
Onko se pelko tuntemattomasta? pelko luopumisesta, luopumista materiasta? Vaikka materialla ei ole mitään merkitystä elämän lopussa.
Vaikka minä tiedän ja uskon siihen että Kuolema on voitettu niin pelko on painolastina vaikka päällimmäisenä on ilo siitä, että minulla ei ole mitään pelättävää kun väsyneenä antaudun voimakkaille käsivarsille jotka johdattavat minut kotiin…
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
12.
Liisa N.
Torstai, Maaliskuu 27, 2008 klo 9:30
Olen usein miettinyt erästä lausetta, jonka kerran sanoi arkkipiispa Paavali. Hän sanoi, että kuolemaa voi ja pitääkin pelätä. En voi tietenkään väittää, että muistan oikein tai että käsitin oikein. Olin silloin hyvin nuori ortodoksi. Olen sittemmin ajatellut, että hän ei tarkoittanut tämän maallisen ruumiin kuolemaa. Kuulisin mielelläni Teidän, äiti Kristoduli, ajatuksenne tästä, mitä “luulen” arkkipiispa Paavalin sanoneen.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
13.
Eadni
Perjantai, Maaliskuu 28, 2008 klo 9:35
=)
Kuolema on osa elämää. Niin meille opetetaan lapsesta asti. Kuolemaan suhtautuminen muuttuu ihmisen kasvaessa lapsesta, hyväuskoisesta ja avoimesta sielusta maailman pyörteissä aikuiseksi;Ihmiseksi joka alkaa epäillä, kangistuu kaavoihin, ei uskalla elää ja tehdä sitä miltä sydämmessään tuntee ja haluaa.
Tästä seuraa myös paljon muuta sellaista mitä nykyyhteiskunta sanoo kiireisen ja piiloutuneen ihmisen ongelmaksi. Henkinen hyvinvointi on ihmisillä hieman hukassa. Ne joilla se on, ovatkin sitten onnellisia ja muut katsovat ihan outoina ja kateellisina miksi tuoplla yhdellä menee hyvin ja miksei meillä mene?.
Kuolemaa käsitellään monissa terveydenhuollon aloilla tapahtumana. Olin pari viikkoa sitten todistamassa yhtä sellaista, jossa ihminen kuoli sairaalassa. Meillehhän se on arkipäivää täällä.sanottiin..Tapahtuma yritettiin sivuuttaa ja osastolla vallitsi hys hys meininki..Vainaja´lle sytytettiin kynttilä ja viereen pistettiin raamattu..Omaiset kutsuttiin. SItten muutaman tunnin kuluttua vainaja pukattiin patologianosastolle. Ja tapahtumasta ei enää puhuttu. Muut potilaat ihmettelivät ja supisivat.
Mieleeni tuli, kun siinä sivussa katselin..Miksei papia kutsuta automaattisesti siunaamaan? Miksei keskustella avoimesti asiasta?
Sanoi joku , että pääsi rauhaan, pitkään sairastettuaan vanhana..Se on ehkä totta.
Asiassa jäi mileen se, että ihmiset pelkäävät kuolemaa..Viimeistä Tuomiota. KAiken järjen mukaanhan kohtalomme on määrätty jo syntymähetkellä, meillä ei silloin ole mitään pelättävää, menemmehän silloin kuitenkin sinne mihin meidät on määrätty.Elämässä annetaan vaihtoehtoja, mutta moni ei sitä näe.
Kuolema on suuri asia jonka jokainen kohtaa väistämättä. Se on asia jota kukaan maapallolla ei voi hallita, maailmassa jossa ihminen halllitsee tai pyrkii hallitsemaan ja ymmärtämään kaiken ..Jopa kuoleman.
Se saa ihmisen pelkäämään. Asiaa ei hallita.
Luonnontieteiden maisterina olen kohdannut tämän ongelman nimeltä pelko, monessa muussakin asiassa..Pelko Luontoäitiä vastaan..Pelko hallitsematonta luonnonkatastrofia vastaan..Jne..
Pelko hallitsematonta vastaan..
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
14.
Arja Havumäki
Torstai, Huhtikuu 3, 2008 klo 14:31
Kristoduli oli kiva, että löysin sivusi, hyvää kevättä terveisin Arja
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
15.
Lasse Askolin
Keskiviikko, Huhtikuu 9, 2008 klo 13:34
Hei, äiti Kristoduli!
Onnekseni koin 1990-luvulla elämäni ensimmäisessä pääsiäisyön liturgiassa tuntemusoivalluksen “kuoleman kuolemalla voitti”-asiasta. Minut oli asiaan herkistänyt kaksi vuotta aiemmin tapahtunut oman poikani Laslon kuolema.
Kuolemaan suhtautumistani kypsytti sitten edelleen muistaakseni jonkun suomentamasi marttyyrin eläessään antamansa ohje:”Ajattele tulevaa kuolemaasi joka päivä. Näin tutustut siihen vähitellen, etkä enää pelkää sitä niin kuin tuntematonta pelätään, vaan sen aikanaan saapuessa voit kohdata sen kaivattuna ystävänä.”
Ylläoleva ulkomuistista, ja sanojasta ei ole aavistustakaan!
Asennettani kuolemaan paransi sairastumiseni vaikea-asteiseen masennustilaan vuonna 2002. Siinä jo ikään kuin siemailin henkistä tuonelaa joka hetki. Rukouskaan eri toiminut, koska masennukseen sairastuminen on minulle etääntymistä Jumalasta.Sairastuin, koska etäännyin.
Olin itse oma käden kautta menossa kuolemaan päästäkseni noista henkisen tuonelan jatkuvista kärsimyksistä.Kun yritin suggeroida itseäni käyttämään itsemurha-asetta kylpyhuoneessa, Jumalan rakkaus pelasti minut. Hän lähetti mieleeni kuvan rakastamastani tyttärestä sekä ajatuksen, halauanko jättää rakastamalleni tällaiosen isänperinnön pilaamaan hänen elämäänsä lopuksi iäkseen. Tein heti päätöksen, etten tule koskaan tekemään itsemurhaa ja vaikka mieluummin kuolen nälkään keittiötuoliini juuttuneena kuin tekisin tällaisen rikoksen rakkautta - joka on Jumala - vastaan.
Sittemmin minut parannettiinkin sairaalassa ja kiitän päivittäin Jumalan minulle lahjoittamasta uudesta elämästä. Sen vanhanhan pilasin omilla ratkaisuillani.
Tämän koettuani en hetkeäkään ole pelännyt mitään, en edes tulevaa kuolemaani. Ainoa, mitä haluaisin vältää kuolemassani, ovat sitä edeltävät ehkä monivuotisetkin ruumiilliset kärsimykset. Kuitenkin, jos ne ovat osani, uskon eläväni niidenkin kanssa kuolemaani asti ilman epätoivoa.
Lasse Askolin
lasse.askolin@gmail.com
041-5357992
Kivitokintie 115
10570 Bromarf
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
16.
marianne
Perjantai, Huhtikuu 11, 2008 klo 16:04
katsoin tv-ohjelman, jossa kristoduli olit vieraana. puhuit viisaita, mutta miksi on niin vaikeaa uskoa tai oikeastaan luopua omasta voimastaan ja luottaa, että Jumala kantaa ja johdattaa. ylpeys ehkä??
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
17.
Theoprovlitos
Tiistai, Huhtikuu 15, 2008 klo 2:09
Paljon terveisiä Ateenasta. Toivosin että puhuisin paremmin Suomea muttä ei se onnistuu.
Nähdään (joskus).
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
18.
Anne
Torstai, Huhtikuu 17, 2008 klo 10:55
Olen itsekin miettinyt tuota asiaa miksi on niin vaikea luopua omasta voimastaan ja vain luottaa Jumalaan. Ehkä se on se ylpeys ja nöyryyden puute. Ihminen ei osaa nöyrtyä Jumalan edessä,ja luottaa siihen että Hän tietää mikä meille on parasta.
Eräs ystäväni sanoi minulle kerran että; Ihminen haluaa, mutta Jumala säätää. Tarkoitti sillä hetkellä, että mitään en voi kaikki on Jumalan kädessä.
-niinhän se on
Kristus nousi kuolleista!
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaAiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
19.
manitari tou bounou
Sunnuntai, Huhtikuu 20, 2008 klo 6:48
Xairete en Kyriw apo Patra Greece
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
20.
Mari
Sunnuntai, Huhtikuu 20, 2008 klo 9:17
Lohduttavaa lukemista. Olen joutunut kasvokkain kuoleman kanssa menettäessäni vanhempani ja sisareni ja heitä saattaessa koin, että heitä oltiin toisaalla vastassa.
Nyt olen uudessa tinteessa jossa olen joutunut kokemaan n. pienen kuoleman. Mieheni jätti minut 30 avioliittovuoden jälkeen. Tämä kokemus on niin kamala verrattuna oikeaan kuolemaan. Tässä ruumis jatkaa elämistä toisissa kulisseissa toisen naisen kanssa. Olen kuullut sanottavan, että mieluummin antaa miehensä Jumalalle kuin toiselle naiselle. Haen apua, että jaksaisin elää. Pyydän rukoilemaan puolestani. Löysin vahan rukouskirjan “Hiljaisuuden rukouksia S:t Davidsgårdenista” siinä oli seuraava rukous joka sopii mielestäni hyvin omaan tilaani:
“Taivaallinen Isä, juuri nyt minusta tuntuu että edessäni on seinä, kysymysmerkkien seinä. Oma tilanteeni ja tulevaisuuteni on täynnä kysymyksiä. Miten tulee käymääm, miten selviydyn? Kärsimättömyyteni ja levottomuuteni kasvaa. Ja kuitenkin olet niin monesti näyttänyt, että pidät minusta huolta. Tahdon luottaa siihen, että sinulla on tie minua varten vaikeuksieni lävitse. Tiedän että sinulla on, mutta en jaksaisi odottaa, niin huonosti luotan rakkauteesi. Anna anteeksi ja auta minua elämään turvallisesti tätä hetkeä joka minulla on nyt, tässä neuvottomuudessa, jossa en näe mikä nyt on minun tehtäväni. En itse pysty tekemään mitään - en edes antautumaan käsiisi, ja sittenkin olen sinun laupeutesi varassa. Kiitos, että se on totta.” Tämä tilitykseni ei nyt tietystikään kuuluisi tänne “blogiin”, en vain tiedä väylää minne kuuluisin. Hyvää jatkoa ja siunausta.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
21.
Dan
Maanantai, Huhtikuu 21, 2008 klo 22:39
Hei. Kirjoituksenne on piristävä, kiitokset siitä. Minä uskon että tämä maanpäällinen elämämme on todellakin vain pieni matka, ja se kuinka me sen elämme, vaikuttaa siihen, mihin sielumme päätyy ruumiin kuihduttua. Haluan uskoa parempaan tulevaisuuteen, vaikka olisi kuinka vaikeaa. Elämä jatkuu ikuisesti, koska sielu ei kuole koskaan. Rukoilkaamme.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
22.
Hanna
Sunnuntai, Huhtikuu 27, 2008 klo 19:39
Kiitos tästäkin sivustosta! Kuolemasta: Miksi yhden lapsen kuolemanuhka musertaa rintani kuin tankki, ja toisen kohdalla sanon vain: Kiitos näistä hetkistä? Tai miten kokisin jos kyseessä olisikin se kolmas, toistaiseksi terve lapsi? Ja miksi joskus ystävän kuolema vie pitkään masennukseen, vaikka en edes pitänyt jatkuvasti yhteyttä?
- Vastauksia tuskin on, sydän ei kerro minulle kaikkea. Saan apua kun käyn laulamassa hautajaisia, toivon ettei Jumala eikä ihmiset katso sitä vääräksi.
- Olen hyvin vakuuttunut siitä että meidän ajatuksemme ja rukouksemme ovat erittäin tärkeitä vainajille. Oi kunpa minullakin olisi joku joka sitten muistaisi hyvällä!
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
23.
Anne
Keskiviikko, Toukokuu 7, 2008 klo 13:19
Kiitos Mari kauniista rukouksesta jonka viitsit kirjoittaa!
Siunausta
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
24.
Nina Olkonen
Torstai, Toukokuu 29, 2008 klo 9:54
Hei, kaikille. kysymykseni on ennen kaikkea osoitettu teille,Äiti Kristoduli. olen kysynyt Jumalalta tuhansia kertoja, mitä minun nyt pitää tehdä tai mitä Hän haluaisi minun tekevän…Niin, pari päivää sitten luin läpi teidän antaman haastattelun, missä puhuitte valon enkeleistä. Voisitteko tarkemmin selittää, mitä sellainen ihminen tässä maailmassa enää voisi tehdä kun on nähnyt jotain näin jumalaista!Pitääkö minunkin lähdeä luostariin?Sanoisin, että olen hukassa, epäröin, kaikki tuntuu niin vähäpätöiseltä, mistään maallisesta ei saa enää iloa…Miten tätä “normaalia” elämää voi enää jatkaa?Auttakaa, sillä kukaan muu ei usko. Niin, tärkeintä on se, että se valon enkeli oli mun isoäitini, joka tuli luokseni enkelinä ja sanoi, että nyt on siirtymässä parempaan paikkaan. Olen enemmän kuin iloinen hänen puolesta:)))))mutta mitä mun on tehtävä tämän tiedon kanssa?
Kiitoksia. Jumalan siunausta ja loputonta armoa teille kaikille.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
25.
Nina Olkonen
Lauantai, Kesäkuu 7, 2008 klo 16:16
Hei, tässä minä taas epäröivä… Kun Jeesus sanoo meille, että meidän on unohdettava kaikki maallinen, niin miten se tulee onnistumaan, kun maailma onkin niin aineellista! Pitääkö luopua ihmissuhteen antamista iloista kuten esimerkiksi seksista, eikö saa tehdä enää työtä koska siitä saa palkkaa ja se on aineellista, vai pitääkö se samantien antaa pois? voiko syödä - kun sekin on aineellista. Miten näin aineellisessa maailmassa pystyy olla ei-aineellinen?
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
26.
marianne
Torstai, Heinäkuu 17, 2008 klo 14:29
moi,nina olkonen,luulen että sun läheiset ihmiset ei usko enkeleihin kun on elänyt tässä materian,kaupallisuuden,himojen,tietotekniikan maailmassa niin kai sitä vierastaa kaikkea mitä ei voi ymmärtää omalla vajavaisella ymmärryksellään. mä mietin näitä juttuja mut tuntuu että pitää lähtee kaupungista jonnekin hiljaisempaan ympäristöön,luontoon, että kuulee itseään,ajatuksiaan,ehkä Jumalaa.puhuit luostarista,mutta ei se kai jokaiselle ole oikea paikka.olen itse ollut muutama vuosi sitten viikon talkoolaisena lintulassa, pari päivää oli olo että kotiin jo,mutta sitten osasi rauhoittua hiljaiseen ja kiireettömään rytmiin(vaikka töitä tehtiinkin 8-17).tulee monessa asiassa mieleen:ihmisten viisaus on Jumalan silmissä hulluutta,niinkun raamatussa sanotaan.mutta ei kerkee enempiä kirjottaa nyt. ja oikeesti enhän mä tiedä elämästä mitään…mut älä murru tässä aineellisessa maailmassa,se joka jaksaa juosta maaliin asti,saa katoamattoman seppeleen.kiinnitä katseesi näkymättömiin,koska näkyvät on ajallisia,näkymättömät iänkaikkisia.toivottavasti löydät jotain sisältöä ja tarkotusta elämääsi.
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
27.
Hilkka
Tiistai, Syyskuu 16, 2008 klo 11:16
Hei teille kaikille!
Mariannen kommentti on päivätty samalle päivälle, jolloin esikoisemme, rakas poikamme täytti 20 v. Hän menehtyi 21.8.2008 liikenneonnettomuudessa Hämeenlinnassa moottoritiellä.
Nyt hänet on siunattu, poltettu ja haudattu ja nyt tuskani on pahempi kuin koskaan Tähän asti päivät ovat täyttyneet asioiden hoitamisesta ja järjestelemisestä.. mutta nyt on vain tyhjyys ja tietoisuus siitä, että kaikki on toisin.
Kuolemaa minä en enää pelkää. Meillä on onneksi vielä kaksi ihanaa tytärtä, joiden takia on jaksettava ja joiden elämää haluamme seurata, niin kauan kuin se on mahdollista. Mutta kun aikani tulee, lähden mielelläni. Sillä jos en uskoisi että vielä joskus tapaan poikani, niin en jaksaisi tätä hetkeä.
Minä tiedän että suru helpottaa joskus, mutta ikävä ei häviä koskaan. Minä yritän selvitä päivä kerrallaan mieheni tuella ja häntä tukien
Aiemmasta blogista siirretty kommentti:
VastaaPoista---
28.
Poika
Tiistai, Tammikuu 13, 2009 klo 11:08
Hei. Äiti
Kiitoksia sananparsistasi hautuumaalla 11.1.09. Maanpäällinen taivas. Lintulassa on paljon uskoa kaiken uskonnollisuuden keskellä. Ymmärrys siitä, riemastutti minua suuresti.